"Korkea juhla, ihana ilta - oljilla kultasilla!", eli Ekku-sedän joulutervehdys + muisteloita Kaliforniasta

Rakas lukija,

"se tuttu ystävä vanhastaan on tänne poikennut matkoillaan".

Minä ketku se olen vetkuttaa vatkutellut kuin tuon Anttilan isäntämiehen vatupassin vesipisara rötväkkeen nikkaroidessa "pöhypäissään", vaan julistetaan se nyt itsensä koittavan Messiaan nimessä, ettei Ekku-sedän viehelaukusta löydy enää vähäisintäkään tekosyytä blogihiljaisuuden jatkamiselle!

Hiljaista on myönnettävästi ollut naisrintamallakin, jos kohta tällaisena astetta kultivoituneempana gentlemannina voin ilokseni todeta saaneeni kerran ellen toisenkin toivotella Herra Kuviksen viehkeille seuraajattarille kauniit päivät oikein virtuaalisen kämmensuudelman saattelemana! Hunajaiset terveiseni lähtevät näin ollen Kuuneidolle ja Lady Dimitresculle! Minähän se aikanani sain kunnian tehdä veljentuttavuutta myös itsensä Nikolai Ceausescun kanssa, vaan sepäs onkin sitten jo aivan oman tarinansa aihe!

Sen sijaan Pyhä Nikolai saa oman "cameonsa" tämänkertaisessa muistelossa, kun vihdoin ja viimein vihtoa vaston turvonneen aivotursoni huokosista luvatun jutuntyngän - ekkumaiseen tapaan, tottakai!

Monenmoisilla sosiaalisen meedian alustoilla olen aina tuolloin tällöin muistutellut vaiheistani Amerikan Yhdysvalloissa, joka on saanut kyseenalaisen kunnian tutustua Ekku-setään, eikä aina isänmaatamme mairittelevimmassa kunnossa. Vielä mitä: vietin seitsemänkymmentä- ja kahdeksankymmentäluvuilla eripituisia jaksoja niin itä- kuin länsirannikollakin, ja edelleen New Yorkin asunnottomien parissa käytetty hokema "going to the Chips" Pelastusarmeijaan menon merkityksessä on kuin onkin minulta peräisin. Sen etymologian voin teille avata jollakin toisella kertaa.

Sen sijaan nyt ajattelin lyhyesti mainita ajoistani Los Angelesin ja San Franciscon kaduilla kahdeksankymmentä- ja yhdeksänkymmentälukujen taitteessa. Neuvostojen liiton loppumetrit aistittuaan uskoi lapsuusystäväni Veijo haistaneensa kerrankin tilaisuutensa tulleen ja lähetti minut miespolon Rapakon taakse hakemaan "heppakaupan mallia". Lapsuutemme kuvastoon oli näet lukeutunut Uije-sedän "oikeana kätenä" hommaillut Gösse-eno, jolle "polle" maistui liiaksikin, ja olimme siksi vannoneet jo kuusikymmenluvulla "kellarikoplamme" kesken juhlallisen valan, ettei kukaan meistä nousisi "konin kyytiin". Nyt kuitenkin Ylermin poismenon johdosta oli vainajan velipoika tietyllä tapaa kyynistynyt, ja niin vaan minä sain putkikassi kourassani suunnata Seutulaan.

Jos oli opintomatkani jo lähtökohtaisesti varsin ylimalkaisesti kehystetty, muuttui se todelliseksi "farssiksi" viimeistään Kalifornian lämpöön päästyäni, kun minä kelju erehdyin "munaamaan" koko homman saatuani jo ensipäivinä ennätysvakavan pistoksen "päihdekärpäseltä". Suurimman osan tuosta ajasta olen tarponut niin kirotunmoisessa "turvesuossa", etten eräitä hetkittäisiä kuvajaisia lukuun ottamatta muista seikkailuistani käytännössä mitään.

Rane Raitsikka, lehtikuva.

"Leveäraiteisesti mieronkiskoilla" kulki tuolloin myös maanmainio Rane Raitsikka, jonka sain Skidrow:lla notkuessamme eräänkin kerran palauttaa "lopullisilta Höyhensaariltaan" elävien tilivihkoihin; "Jäntintäntti" kun oli tapaansa kunnioittaen ottanut "yhden hippusen hilpeää" liikaa. Rane se oli tullut minulle tutuksi jo ”Liekki-hotellin” ajoilta, ja Amerikassa hänen ystäviensä kautta päädyin - uskokaatte taikka älkäätte - harrastamaan graffittitaidetta, jonka kokeilemista myöhemmin kotimaassa suosittelin myös "uskonveljelleni" Raimo Ilaskivelle, kun tämä "kypäräpappeudessaan" sittemmin julisti minusta turhan ykisoikoisin perustein kertakaikkista "toppia töhryille".

Raimo Ilaskivi, lehtikuva.

Rami se minut muuten pelastikin kerran, kun tällaisena hyväuskoisena "kylänpoikana" olin langennut "kissalanpoikien" virittämään ansaan. Minulle soivat sentään yhden puhelinsoiton, ja onnekseni sain jollakin ilveellä kaivettua päihteiden syövyttämästä aivomassastani Ilaskiven numeron. Ramin suhteet suurlähetystöön ne lopulta estivät karkotukseni. "Eihän sulla sentään "rehuja" ollut?" oli kuiskaten kähisevän Ilaskiven kysymys minulle, ja hänen huojennuksekseen sain kuvailla, kuinka pidätystilanteessa olin keksinyt tunkea "vehnäpussin" jemmaan viereisen auton pakoputkeen. Sanomattakin on selvää, ettei varsinaista "hippoimperiumia"  toimestani pantu aluille, ja lopulta tuo Veijokin jo ymmärsi käskyttää minut "häpeälennolla Helsinkiin".

Vaan vihoviimeisen kotiinkäskyn sain vielä Santalanpoikaa ja ylipormestariakin korkeammalta taholta. Olin näet San Franciscossa eräänä joulukuisena iltapäivänä jälleen kerran sammunut raitiovaunuun, kun minut tönäistä havahdutti hereille ystävällinen vanha herrasmies. Tuuhean partansa takaa hän mörisi selvällä suomenkielellä, että "vieläkös sä Esko muistat sen puuhevosen?". Het'miten näin mielessäni helakanpunaisen dalahästin, jonka olin silmät säihkyen saanut viisi-kuusivuotiaana eräänä jouluna käärepaperista kaivella. Ennen kuin ehdin sammaltaa sen kummempaa vastausta, jatkoi minut herättänyt kadunmies, että "sitä hevosta sä et kuule täältä löydä". "Kohmeloisena" en keksinyt sanoa mitään ennen kuin ukko oli jo ennättänyt kadota vaunusta ulos, vaan siltä istumalta päätin minäpoika suunnata "jouluksi kotiin".

Jos toi minut, "tuhlaajapojan", Helsinkiimme itse vakavanha joulupukki, pitää minut täällä Päijänteen talvirannoilla puolestaan "korvatunturiltaan korventunut" Vekku-eno, jonka hilpeässä seurassa saamme jälleen ensi viikolla astua pyhistä hartaimman taikakehään! "Tuvanpenkin poikien" parissa alkaakin odotus kasvaa, kun tuo Eno ennätti jo uhota ottavansa käyttöönsä perinteikkään joulunaudan paistamisessa aivan uuden maustesekoituksen.

                                       Mestari Loiri se joulun tuopi.

Toivottelen siis näillä kuvilla ja tunnelmilla kaikille lukijoilleni jo tässä vaiheessa täyden sylillisen Kristuksen syntymäjuhlaa sekä vatsantäydeltä toivorikasta uutta vuotta 2025!

"On kylmät, paukkuvat pakkaset ja tuimat Pohjolan tuuloset, vaan joulu, joulu on meillä!"

-E.K.

Jälkikirjoitus: muistakaahan uutukaisen aattona jälleen suunnata radiovastaanottimenne Palopuron Vantakorventien tukiaseman suuntaan, sillä tuolta alkaa myöhemmin vahvistettavana kellonlyömänä kohota eetteriin "säkkijärvenpolkkaan" kätkettyjä rytmikuplettisalaviestejä!

”Ei ystävää se saata löytää, minne toiset menneet on”, eli herrakas erä Virkkalaa

Rakas lukija, 

"ja taas syntyi kesän juhlapäivä kaunis"! 

Näiden Aleskis Stenvallin ikimuistoisten suviyösanojen saattelemana aloittelen tämänkertaisen postaukseni.

Minä ketku se olen antanut "ajan aimoannoksellisen" ryöpytä siitä, kun viimeksi olen nakutellut nuolenpäitä virtuaaliseen savitauluuni, vaan "täältä Baabelin virroilta" Anttilan ikiaikaisen tilan porstualta käsin saan nyt viimein rinta rottingilla julistaa kaikille rakastetuille seuraajilleni, että "Hoi, Sie siell' verkon toisess' laidass': uuven tekstin aik' on koittan't"!

Mitä minulle sitten kuuluu? "Tuuppareita" seuraaville ei mediahiljaisuuttani oikeastaan ole ollutkaan, vaan Ekku on niittänyt mainetta usein jopa ensimmäisenä tai vähintäänkin verrattoman mieleenpainuvana kommentaattorina, eikä minua "ukonköhjää" ole tarvinnut kahdesti huudella myöskään erinäisten live-lähetysten "tsätti-iltamiin".

Siviilielämässäkin on eläkemiehellä riittänyt tuisketta ja tuhinaa, kun täällä tilalla ovat ensin kevät- ja sitten kesäpuuhat pitäneet mieskoplamme kiireisinä, ja onpas vain "vaarintapaiselle" usutettu hommaa myös lastenhoidon saralla, kun tuon Hannu-pahaisen jälkikasvu on täällä juuriaan työntänyt ikiaikaisen sukumaan humukseen ja siinä sivussa teettänyt minulla "pellonpekolla" askaretta ja miksei vähän leikittämistäkin. 

Vaan pitemmittä "hourailuitta": asiaan. Maanmainio tuuppari Villon se tuossa toimeksiantonaan pyysi Ekku-setää kertomaan jotakin hänellekin kovin rakkaaksi muodostuneesta Virkkalasta, jota kukaan itseään kunnioittava virkkalalainen ei edelleenkään laske ”laiskanpulskeaan” Lohjaan kuuluvaksi. Minä se en Virkkalassa sinällään ole koskaan saanut kunniaa asustaa, vaan kyllä se Eskonkin jalka on muutamaan otteeseen astellut perinteikkään pitäjän soraista kamaraa, ja tästä olisi nyt tarkoitus "muistoinen muutamainen" jakaa Teille tiedonjanoisille!

Eläväisen tunnun ja muistojen virkistämisen aikaansaamiseksi ja hyväksi läksimmekin Hannun ja Vekun kanssa lauantaiaamuna halki Suomemme salojen aina taivaanrannassa hohkavaan Virkkalaan saakka! Eno se olisi tahtonut kaahata Hallaskarin pihaan komeasti "Verrarilla", vaan Hannun kanssa toppuuttelimme, että mitähän siitäkin olisi sanottu, kun kuitenkin kohteena oli ”vain Virkkala". Niin valikoitui kulkupeliksi "bemarikarina" tunnetun Hannun huomattavasti kansanomaisempi ajopeli.

Myös "sukupolvi tset" on tervetullut Virkkalaan.

                        

Muodikasta ilmausta "tulokulma" käyttääkseni olen tässä muistelossa sellaiseksi valinnut kaksi omaa elämääni koskettanutta "velikultaa", joita ilman Virkkalaa olisi varsin vaikea edes kuvitella. Nämä "miehenköllyt" ovat Petter Forsström eli Kalkki-Petteri, joskin isälleni hän oli aina Kalk'-Petri sekä Rosenlewin Arvi eli "jätkäin jöllyssä" Ruusarvi. Molemmat herroista olivat henkiluonteeltaan sellaisia, että jos olisivat onnistuneet ulottamaan miehellisyyttään sykkivän elinlankansa näille ajankorville saakka, olisivat vuorenvarmasti toimineet niin sanottuina ”aitoina tubettajina”. Kalk’-Petriä ja Ruusarvia voidaankin perustellusti pitää eräänlaisina ”posthumooisina” kunniajäseninä sille tiiviskudonnaiselle yhteisölle, jonka kantavia pilareita ovat Herra Kuvis, Teppo, Villon ja Karvainen setämies.

Kalk'-Petri oli sellainen mies, jollaisia ei tänä aikana löydy.

               

Kalk'-Petri oli perinyt mummonsa puolelta mustalaisveren ja sen johdosta oli hänellä käpyrauhasensa kätköissä yhtäältä neuvokas, toisaalta levottomuuteen taipuvainen sielu. Eloisat silmät vilkkuivat aina uusia ideoita pursuten, ja kerrotaan kulkevaisen miehen käyneen Herlinin Pekan kanssa Lontoossa asti ihan vain teettämässä itselleen lakeerinahkaiset ratsastussaappaat. Kalk'-Petrin elämää organiseerasivat askeettisen kieltäymykselliset raittiusjaksot, joiden päätteeksi koittivat aina intensiteetiltään vastaavat perioodit "armotonta juomista". Olipas miehellä alkuaan ollut tarkoitus alkaa peräti olutmestariksi, jota tointa hän opetteli aina Saksanmaalla saakka.

Juuri saksalaisyhteydet lähensivät häntä isääni, jonka suku oli Baijerista lähtöisin, ja mahtavuuttaan hohkava Petri tuli tutuksi minun lapsuuteni Tölikan matalassa majassa, jossa hän tapasi isääni vanhoja muistellen, omaa murtavaa saksaansa möristen. ”Reissulassena” tunnetun Petrin käynnit olivat aina ilojuhlaa meille köyhille, ja eteiseen ilmestyivät kuin itsestään paperikassilliset suunnattomia tuliaisia. Näin koittivat "kolleille" oikeat kissanpäivät, kun Enon kanssa saimme maistaa aina Amerikasta asti tuotuja herkkuja!

        Legendan mukaan on tämä matkalaukku kulkenut Kalk'-Petrin reissuissa,       vaan "tiedäpä häntä".

            

Isälleni Petri oli tullut tutuksi sodan aikana, kun hän radankorjaajana sai erikoistehtäväkseen välittää Kalkki-Petterin tehtaalle yhden parin ilmatorjuntatykkejä. Sodan jälkeen Rautatiehallituksessa jatkaessaan isä sai Kalk'-Petrin pyynnöstä rahdata evakoille asutus- ja elintarpeita, ja tehtaasta muodostuikin monelle idästä tulleelle myös ensimmäinen työpaikka Suomen puolella. Virkkalalaiset muistavat Petrin aivan oikein suurena hyväntekijänä, ja voin vannoa hänen paksun nahkansa alla pamppailleen sydänjuuriaan myöten isänmaallinen lihamöhkäle!

Näkymä Forsströmien talon raunioilta Kalkki-Petterin tehtaalle.

            

Kalkki-Petterin tehtaaseen liittyy myös Ruusarvi, johon sattuman kautta tutustuimme Vekun kanssa vapun jälkeen joskus seitsemänkymmentäluvun alkupuolella. Olimme tuttuun tapaamme hakemassa Alkosta "päivänputelia", kun huomiomme kiinnittyi kassalla mesoavaan valtavaan ukonröhjään, jolla oli jonkinlainen väärinkäsitys virkailijan kanssa. Seurasimme äijää ulos ja ryyppyä tarjoten solmimme keskusteluyhteyden.

Kävi ilmi, että Arvi oli ajanut vanhalla Nymannillaan Helsingin kantakaupunkiin aina Virkkalasta asti, tyhjiä pulloja palauttamaan. Jostakin syystä hänellä oli tapana polkea pulloreissuillaan puoli Uuttamaata, vaikka "Pitkäripainen" olisi löytynyt lähempääkin Lohjalta. Minä se tunsin lämpimässä iltapäivässä hieman sääliä näin uutteraa miestä kohtaan ja taivuttelin Enon auton hakuun.

Ja niin sitä viiletettiin ennen pitkää kohti Vanhaa Turuntietä kuorma-auton hytissä, lavalla Arvi pyörineen jäyhän kivikasvoisena möllöttäen. Mörkö sai meiltä kyydin Pähkinäniemen risteykseen, ja tulipa siinä veljenkättä paiskatessa luvattua mennä äijää vähän auttelemaan tehtaalle, kun oli kuulemma hiilenajossa tuolloin miesvajetta. Siihen aikaan ei tarvinnut kenenkään riekkua huuteskella "räkäposkella", että "Mene töihin!", kun kaltaisemme kadunsällitkin saivat päiväpalkkaa vastaan hommaa kuin hommaa tehtailta ja satamista.

Aamulla oli meillä sitten kunnia Kalkki-Petterissä todistaa, kun hiilimontun pohjalta nousi teatraalisen uljaasti valtava noenmusta miehenjölli. Arvi se oli "karvainen kuin apina" taikka viidakossaan möröttävä gorilla, ja hänelläpä olikin erikoinen maneeri keinutella päätään kaiken aikaa sivulta toiselle. Väitettiin, että tämä oli jäänyt hänelle päälle aikana, jolloin Arvi oli ollut liukuhihnahommissa. Toisten mukaan liike oli peräisin jo ensirääkäisystä, kun hän vastasyntyneenä arvuutteli, kumpi samannnäköisistä rumiluksista oli isä ja kumpi äiti. Kolmannen version mukaan oli mies aiemman nyrkkeilyuransa aikana saanut kerran jos toisenkin "yhden osuman liikaa". Perusluonteeltaan oli Arvi harvasanainen herra, "tekijämies", kuten noina aikoina "ruukattiin" kutsua.

Arvin muisti oli nimien suhteen "partaveitsen terävä", vaan lempiharrastuksensa tupakoimisen osalta tarvitsi järjestystä rakastava ukko muistuttelua. Siksipä hän asetteli aina montun laidalle Työmiehet tarkkaan riviin tunneittain, ettei vain kiusallisesti unohtaisi röyhyttää päivittäisiä "kepakoitaan" ennalta säädetyn mukaisesti.

Nuukuudestaan ja heikosta laskupäästään tunnettua Arvia tehtaan pojat ilkeillä kiusasivat asettamalla tämän ylitsepääsemättömien aivopähkinöiden eteen pudottelemalla pikeen kastettuja kahdenymmenen pennin kolikoita palautuspulloihin, joiden suhteen Arvi joutui sitten "pähkäilemään" oliko kannattavampaa palauttaa Alkoon arvokas pullo kolikkoineen vai rikkoa se aarteen saamisen toivossa. Vielä valoivat "hyväkkäät" bitumiin kolikoita, ja Arvi niitä sitten taltan kanssa nakuttamaan esiin. 

"Tarkan markan mieskin" salli itselleen sentään helpotusta tilipäivänä, jolloin Arvi saatettiin tavata asioimasta Kässän talon takana tuolloin vielä toimineessa kioskissa. Siellä sai myyjäneiti säännöllisesti punastella, kun käteen iskettiin "harakanvarpailla" kirjailtu lista eri merkkisiä "miestenlehtiä", joiden ilmestymisaikatauluja tiedusteltiin "toiveikas kiilto silmissä". Muuten niin jäyhän miehen maltti petti usein jo kotimatkalla, ja Arvi saattoi potkaista pyöränsä tienvarteen ja intoutua puun alle "lukuhommiin".

Arvi oli Kalk'-Petrin tavoin suuri järjestyksen ystävä ja pysytteli leijonan osan vuotta "kuivin suin". Kuitenkin oli työväenliikkeen mies etenkin vappuna jos kohta myös juhannuksena ja jouluna "varsinainen juomari", ja tapana ja tavoitteena oli aina ryypätä jo ennen kello seitsemää "taju kanveisiin". Tehtaan pojat saivatkin todistaa Arvin sammuneen milloin pää vessanpyttyyn, milloin eräänlaisena suunnattoman suurena ja rumana sikiönä hiilimontun pohjalle, ja kerrotaanpa kerran lumihangesta pilkistäneen pelkät koon 50 jalat. Tarinan mukaan piti Lohjan poliisista kutsua neljä miestä raahaamaan jättiläismäisen ruhonsa tiedottomaan tilaan nestetyttänyttä Arvia, jottei ukko olisi jäätynyt ”kertalaakista” kuoliaaksi.

Sen sijaan me "poijjaat" saavuimme sunnuntaiehtoona takaisin tänne Köpin vuoren lämpöisille kukkakummuille, ja olipas vain eri iloista ja huikaisevan haikeaakin muistella jo Herran aikaa sitten manan majoille maatuneita virkkalalaisia. Onneksi on Niilon väittämästä poiketen sentään vielä "kesää jäljellä", ja ehkä saamme jo alkaneessa kuussa höristellä korviamme, kun Hyvinkään Vantakorventieltä leijata kantautuu tänne takametsienkin taa rytmikuplettein riemastuttava sointi!

Oikein kaunista, lämmintä, tunnelmaista ja "sopivasti kosteaa" suvea kaikille lukijoillenI!

-E.K.

Jälkikirjoitus: minä "telkänpönttö" se olen luvannut Teille jo aikaa sitten päivityksiä aiheesta ellen toisestakin, Los Angelesin ja New Yorkin matkoistani myyttiseen Leevi Melamieheen, ja lupailenpas oikein "mieskunnialla" jatkossa hieman useammin ilmoittaa itsestäni myös "blogosfeeroksen" puolella! "Lättähattuaikojeni" touhuiluista olette oikeutettuja niin ikään kuulemaan, ja katsoa seurailemme, millaisen "konfabuloitsimisen" sormeni lähiaikoina taikovat koko kansan katajaisemme riemuksi ja ihmetykseksi!