"Korkea juhla, ihana ilta - oljilla kultasilla!", eli Ekku-sedän joulutervehdys + muisteloita Kaliforniasta

Rakas lukija,

"se tuttu ystävä vanhastaan on tänne poikennut matkoillaan".

Minä ketku se olen vetkuttaa vatkutellut kuin tuon Anttilan isäntämiehen vatupassin vesipisara rötväkkeen nikkaroidessa "pöhypäissään", vaan julistetaan se nyt itsensä koittavan Messiaan nimessä, ettei Ekku-sedän viehelaukusta löydy enää vähäisintäkään tekosyytä blogihiljaisuuden jatkamiselle!

Hiljaista on myönnettävästi ollut naisrintamallakin, jos kohta tällaisena astetta kultivoituneempana gentlemannina voin ilokseni todeta saaneeni kerran ellen toisenkin toivotella Herra Kuviksen viehkeille seuraajattarille kauniit päivät oikein virtuaalisen kämmensuudelman saattelemana! Hunajaiset terveiseni lähtevät näin ollen Kuuneidolle ja Lady Dimitresculle! Minähän se aikanani sain kunnian tehdä veljentuttavuutta myös itsensä Nikolai Ceausescun kanssa, vaan sepäs onkin sitten jo aivan oman tarinansa aihe!

Sen sijaan Pyhä Nikolai saa oman "cameonsa" tämänkertaisessa muistelossa, kun vihdoin ja viimein vihtoa vaston turvonneen aivotursoni huokosista luvatun jutuntyngän - ekkumaiseen tapaan, tottakai!

Monenmoisilla sosiaalisen meedian alustoilla olen aina tuolloin tällöin muistutellut vaiheistani Amerikan Yhdysvalloissa, joka on saanut kyseenalaisen kunnian tutustua Ekku-setään, eikä aina isänmaatamme mairittelevimmassa kunnossa. Vielä mitä: vietin seitsemänkymmentä- ja kahdeksankymmentäluvuilla eripituisia jaksoja niin itä- kuin länsirannikollakin, ja edelleen New Yorkin asunnottomien parissa käytetty hokema "going to the Chips" Pelastusarmeijaan menon merkityksessä on kuin onkin minulta peräisin. Sen etymologian voin teille avata jollakin toisella kertaa.

Sen sijaan nyt ajattelin lyhyesti mainita ajoistani Los Angelesin ja San Franciscon kaduilla kahdeksankymmentä- ja yhdeksänkymmentälukujen taitteessa. Neuvostojen liiton loppumetrit aistittuaan uskoi lapsuusystäväni Veijo haistaneensa kerrankin tilaisuutensa tulleen ja lähetti minut miespolon Rapakon taakse hakemaan "heppakaupan mallia". Lapsuutemme kuvastoon oli näet lukeutunut Uije-sedän "oikeana kätenä" hommaillut Gösse-eno, jolle "polle" maistui liiaksikin, ja olimme siksi vannoneet jo kuusikymmenluvulla "kellarikoplamme" kesken juhlallisen valan, ettei kukaan meistä nousisi "konin kyytiin". Nyt kuitenkin Ylermin poismenon johdosta oli vainajan velipoika tietyllä tapaa kyynistynyt, ja niin vaan minä sain putkikassi kourassani suunnata Seutulaan.

Jos oli opintomatkani jo lähtökohtaisesti varsin ylimalkaisesti kehystetty, muuttui se todelliseksi "farssiksi" viimeistään Kalifornian lämpöön päästyäni, kun minä kelju erehdyin "munaamaan" koko homman saatuani jo ensipäivinä ennätysvakavan pistoksen "päihdekärpäseltä". Suurimman osan tuosta ajasta olen tarponut niin kirotunmoisessa "turvesuossa", etten eräitä hetkittäisiä kuvajaisia lukuun ottamatta muista seikkailuistani käytännössä mitään.

Rane Raitsikka, lehtikuva.

"Leveäraiteisesti mieronkiskoilla" kulki tuolloin myös maanmainio Rane Raitsikka, jonka sain Skidrow:lla notkuessamme eräänkin kerran palauttaa "lopullisilta Höyhensaariltaan" elävien tilivihkoihin; "Jäntintäntti" kun oli tapaansa kunnioittaen ottanut "yhden hippusen hilpeää" liikaa. Rane se oli tullut minulle tutuksi jo ”Liekki-hotellin” ajoilta, ja Amerikassa hänen ystäviensä kautta päädyin - uskokaatte taikka älkäätte - harrastamaan graffittitaidetta, jonka kokeilemista myöhemmin kotimaassa suosittelin myös "uskonveljelleni" Raimo Ilaskivelle, kun tämä "kypäräpappeudessaan" sittemmin julisti minusta turhan ykisoikoisin perustein kertakaikkista "toppia töhryille".

Raimo Ilaskivi, lehtikuva.

Rami se minut muuten pelastikin kerran, kun tällaisena hyväuskoisena "kylänpoikana" olin langennut "kissalanpoikien" virittämään ansaan. Minulle soivat sentään yhden puhelinsoiton, ja onnekseni sain jollakin ilveellä kaivettua päihteiden syövyttämästä aivomassastani Ilaskiven numeron. Ramin suhteet suurlähetystöön ne lopulta estivät karkotukseni. "Eihän sulla sentään "rehuja" ollut?" oli kuiskaten kähisevän Ilaskiven kysymys minulle, ja hänen huojennuksekseen sain kuvailla, kuinka pidätystilanteessa olin keksinyt tunkea "vehnäpussin" jemmaan viereisen auton pakoputkeen. Sanomattakin on selvää, ettei varsinaista "hippoimperiumia"  toimestani pantu aluille, ja lopulta tuo Veijokin jo ymmärsi käskyttää minut "häpeälennolla Helsinkiin".

Vaan vihoviimeisen kotiinkäskyn sain vielä Santalanpoikaa ja ylipormestariakin korkeammalta taholta. Olin näet San Franciscossa eräänä joulukuisena iltapäivänä jälleen kerran sammunut raitiovaunuun, kun minut tönäistä havahdutti hereille ystävällinen vanha herrasmies. Tuuhean partansa takaa hän mörisi selvällä suomenkielellä, että "vieläkös sä Esko muistat sen puuhevosen?". Het'miten näin mielessäni helakanpunaisen dalahästin, jonka olin silmät säihkyen saanut viisi-kuusivuotiaana eräänä jouluna käärepaperista kaivella. Ennen kuin ehdin sammaltaa sen kummempaa vastausta, jatkoi minut herättänyt kadunmies, että "sitä hevosta sä et kuule täältä löydä". "Kohmeloisena" en keksinyt sanoa mitään ennen kuin ukko oli jo ennättänyt kadota vaunusta ulos, vaan siltä istumalta päätin minäpoika suunnata "jouluksi kotiin".

Jos toi minut, "tuhlaajapojan", Helsinkiimme itse vakavanha joulupukki, pitää minut täällä Päijänteen talvirannoilla puolestaan "korvatunturiltaan korventunut" Vekku-eno, jonka hilpeässä seurassa saamme jälleen ensi viikolla astua pyhistä hartaimman taikakehään! "Tuvanpenkin poikien" parissa alkaakin odotus kasvaa, kun tuo Eno ennätti jo uhota ottavansa käyttöönsä perinteikkään joulunaudan paistamisessa aivan uuden maustesekoituksen.

                                       Mestari Loiri se joulun tuopi.

Toivottelen siis näillä kuvilla ja tunnelmilla kaikille lukijoilleni jo tässä vaiheessa täyden sylillisen Kristuksen syntymäjuhlaa sekä vatsantäydeltä toivorikasta uutta vuotta 2025!

"On kylmät, paukkuvat pakkaset ja tuimat Pohjolan tuuloset, vaan joulu, joulu on meillä!"

-E.K.

Jälkikirjoitus: muistakaahan uutukaisen aattona jälleen suunnata radiovastaanottimenne Palopuron Vantakorventien tukiaseman suuntaan, sillä tuolta alkaa myöhemmin vahvistettavana kellonlyömänä kohota eetteriin "säkkijärvenpolkkaan" kätkettyjä rytmikuplettisalaviestejä!

”Ei ystävää se saata löytää, minne toiset menneet on”, eli herrakas erä Virkkalaa

Rakas lukija, 

"ja taas syntyi kesän juhlapäivä kaunis"! 

Näiden Aleskis Stenvallin ikimuistoisten suviyösanojen saattelemana aloittelen tämänkertaisen postaukseni.

Minä ketku se olen antanut "ajan aimoannoksellisen" ryöpytä siitä, kun viimeksi olen nakutellut nuolenpäitä virtuaaliseen savitauluuni, vaan "täältä Baabelin virroilta" Anttilan ikiaikaisen tilan porstualta käsin saan nyt viimein rinta rottingilla julistaa kaikille rakastetuille seuraajilleni, että "Hoi, Sie siell' verkon toisess' laidass': uuven tekstin aik' on koittan't"!

Mitä minulle sitten kuuluu? "Tuuppareita" seuraaville ei mediahiljaisuuttani oikeastaan ole ollutkaan, vaan Ekku on niittänyt mainetta usein jopa ensimmäisenä tai vähintäänkin verrattoman mieleenpainuvana kommentaattorina, eikä minua "ukonköhjää" ole tarvinnut kahdesti huudella myöskään erinäisten live-lähetysten "tsätti-iltamiin".

Siviilielämässäkin on eläkemiehellä riittänyt tuisketta ja tuhinaa, kun täällä tilalla ovat ensin kevät- ja sitten kesäpuuhat pitäneet mieskoplamme kiireisinä, ja onpas vain "vaarintapaiselle" usutettu hommaa myös lastenhoidon saralla, kun tuon Hannu-pahaisen jälkikasvu on täällä juuriaan työntänyt ikiaikaisen sukumaan humukseen ja siinä sivussa teettänyt minulla "pellonpekolla" askaretta ja miksei vähän leikittämistäkin. 

Vaan pitemmittä "hourailuitta": asiaan. Maanmainio tuuppari Villon se tuossa toimeksiantonaan pyysi Ekku-setää kertomaan jotakin hänellekin kovin rakkaaksi muodostuneesta Virkkalasta, jota kukaan itseään kunnioittava virkkalalainen ei edelleenkään laske ”laiskanpulskeaan” Lohjaan kuuluvaksi. Minä se en Virkkalassa sinällään ole koskaan saanut kunniaa asustaa, vaan kyllä se Eskonkin jalka on muutamaan otteeseen astellut perinteikkään pitäjän soraista kamaraa, ja tästä olisi nyt tarkoitus "muistoinen muutamainen" jakaa Teille tiedonjanoisille!

Eläväisen tunnun ja muistojen virkistämisen aikaansaamiseksi ja hyväksi läksimmekin Hannun ja Vekun kanssa lauantaiaamuna halki Suomemme salojen aina taivaanrannassa hohkavaan Virkkalaan saakka! Eno se olisi tahtonut kaahata Hallaskarin pihaan komeasti "Verrarilla", vaan Hannun kanssa toppuuttelimme, että mitähän siitäkin olisi sanottu, kun kuitenkin kohteena oli ”vain Virkkala". Niin valikoitui kulkupeliksi "bemarikarina" tunnetun Hannun huomattavasti kansanomaisempi ajopeli.

Myös "sukupolvi tset" on tervetullut Virkkalaan.

                        

Muodikasta ilmausta "tulokulma" käyttääkseni olen tässä muistelossa sellaiseksi valinnut kaksi omaa elämääni koskettanutta "velikultaa", joita ilman Virkkalaa olisi varsin vaikea edes kuvitella. Nämä "miehenköllyt" ovat Petter Forsström eli Kalkki-Petteri, joskin isälleni hän oli aina Kalk'-Petri sekä Rosenlewin Arvi eli "jätkäin jöllyssä" Ruusarvi. Molemmat herroista olivat henkiluonteeltaan sellaisia, että jos olisivat onnistuneet ulottamaan miehellisyyttään sykkivän elinlankansa näille ajankorville saakka, olisivat vuorenvarmasti toimineet niin sanottuina ”aitoina tubettajina”. Kalk’-Petriä ja Ruusarvia voidaankin perustellusti pitää eräänlaisina ”posthumooisina” kunniajäseninä sille tiiviskudonnaiselle yhteisölle, jonka kantavia pilareita ovat Herra Kuvis, Teppo, Villon ja Karvainen setämies.

Kalk'-Petri oli sellainen mies, jollaisia ei tänä aikana löydy.

               

Kalk'-Petri oli perinyt mummonsa puolelta mustalaisveren ja sen johdosta oli hänellä käpyrauhasensa kätköissä yhtäältä neuvokas, toisaalta levottomuuteen taipuvainen sielu. Eloisat silmät vilkkuivat aina uusia ideoita pursuten, ja kerrotaan kulkevaisen miehen käyneen Herlinin Pekan kanssa Lontoossa asti ihan vain teettämässä itselleen lakeerinahkaiset ratsastussaappaat. Kalk'-Petrin elämää organiseerasivat askeettisen kieltäymykselliset raittiusjaksot, joiden päätteeksi koittivat aina intensiteetiltään vastaavat perioodit "armotonta juomista". Olipas miehellä alkuaan ollut tarkoitus alkaa peräti olutmestariksi, jota tointa hän opetteli aina Saksanmaalla saakka.

Juuri saksalaisyhteydet lähensivät häntä isääni, jonka suku oli Baijerista lähtöisin, ja mahtavuuttaan hohkava Petri tuli tutuksi minun lapsuuteni Tölikan matalassa majassa, jossa hän tapasi isääni vanhoja muistellen, omaa murtavaa saksaansa möristen. ”Reissulassena” tunnetun Petrin käynnit olivat aina ilojuhlaa meille köyhille, ja eteiseen ilmestyivät kuin itsestään paperikassilliset suunnattomia tuliaisia. Näin koittivat "kolleille" oikeat kissanpäivät, kun Enon kanssa saimme maistaa aina Amerikasta asti tuotuja herkkuja!

        Legendan mukaan on tämä matkalaukku kulkenut Kalk'-Petrin reissuissa,       vaan "tiedäpä häntä".

            

Isälleni Petri oli tullut tutuksi sodan aikana, kun hän radankorjaajana sai erikoistehtäväkseen välittää Kalkki-Petterin tehtaalle yhden parin ilmatorjuntatykkejä. Sodan jälkeen Rautatiehallituksessa jatkaessaan isä sai Kalk'-Petrin pyynnöstä rahdata evakoille asutus- ja elintarpeita, ja tehtaasta muodostuikin monelle idästä tulleelle myös ensimmäinen työpaikka Suomen puolella. Virkkalalaiset muistavat Petrin aivan oikein suurena hyväntekijänä, ja voin vannoa hänen paksun nahkansa alla pamppailleen sydänjuuriaan myöten isänmaallinen lihamöhkäle!

Näkymä Forsströmien talon raunioilta Kalkki-Petterin tehtaalle.

            

Kalkki-Petterin tehtaaseen liittyy myös Ruusarvi, johon sattuman kautta tutustuimme Vekun kanssa vapun jälkeen joskus seitsemänkymmentäluvun alkupuolella. Olimme tuttuun tapaamme hakemassa Alkosta "päivänputelia", kun huomiomme kiinnittyi kassalla mesoavaan valtavaan ukonröhjään, jolla oli jonkinlainen väärinkäsitys virkailijan kanssa. Seurasimme äijää ulos ja ryyppyä tarjoten solmimme keskusteluyhteyden.

Kävi ilmi, että Arvi oli ajanut vanhalla Nymannillaan Helsingin kantakaupunkiin aina Virkkalasta asti, tyhjiä pulloja palauttamaan. Jostakin syystä hänellä oli tapana polkea pulloreissuillaan puoli Uuttamaata, vaikka "Pitkäripainen" olisi löytynyt lähempääkin Lohjalta. Minä se tunsin lämpimässä iltapäivässä hieman sääliä näin uutteraa miestä kohtaan ja taivuttelin Enon auton hakuun.

Ja niin sitä viiletettiin ennen pitkää kohti Vanhaa Turuntietä kuorma-auton hytissä, lavalla Arvi pyörineen jäyhän kivikasvoisena möllöttäen. Mörkö sai meiltä kyydin Pähkinäniemen risteykseen, ja tulipa siinä veljenkättä paiskatessa luvattua mennä äijää vähän auttelemaan tehtaalle, kun oli kuulemma hiilenajossa tuolloin miesvajetta. Siihen aikaan ei tarvinnut kenenkään riekkua huuteskella "räkäposkella", että "Mene töihin!", kun kaltaisemme kadunsällitkin saivat päiväpalkkaa vastaan hommaa kuin hommaa tehtailta ja satamista.

Aamulla oli meillä sitten kunnia Kalkki-Petterissä todistaa, kun hiilimontun pohjalta nousi teatraalisen uljaasti valtava noenmusta miehenjölli. Arvi se oli "karvainen kuin apina" taikka viidakossaan möröttävä gorilla, ja hänelläpä olikin erikoinen maneeri keinutella päätään kaiken aikaa sivulta toiselle. Väitettiin, että tämä oli jäänyt hänelle päälle aikana, jolloin Arvi oli ollut liukuhihnahommissa. Toisten mukaan liike oli peräisin jo ensirääkäisystä, kun hän vastasyntyneenä arvuutteli, kumpi samannnäköisistä rumiluksista oli isä ja kumpi äiti. Kolmannen version mukaan oli mies aiemman nyrkkeilyuransa aikana saanut kerran jos toisenkin "yhden osuman liikaa". Perusluonteeltaan oli Arvi harvasanainen herra, "tekijämies", kuten noina aikoina "ruukattiin" kutsua.

Arvin muisti oli nimien suhteen "partaveitsen terävä", vaan lempiharrastuksensa tupakoimisen osalta tarvitsi järjestystä rakastava ukko muistuttelua. Siksipä hän asetteli aina montun laidalle Työmiehet tarkkaan riviin tunneittain, ettei vain kiusallisesti unohtaisi röyhyttää päivittäisiä "kepakoitaan" ennalta säädetyn mukaisesti.

Nuukuudestaan ja heikosta laskupäästään tunnettua Arvia tehtaan pojat ilkeillä kiusasivat asettamalla tämän ylitsepääsemättömien aivopähkinöiden eteen pudottelemalla pikeen kastettuja kahdenymmenen pennin kolikoita palautuspulloihin, joiden suhteen Arvi joutui sitten "pähkäilemään" oliko kannattavampaa palauttaa Alkoon arvokas pullo kolikkoineen vai rikkoa se aarteen saamisen toivossa. Vielä valoivat "hyväkkäät" bitumiin kolikoita, ja Arvi niitä sitten taltan kanssa nakuttamaan esiin. 

"Tarkan markan mieskin" salli itselleen sentään helpotusta tilipäivänä, jolloin Arvi saatettiin tavata asioimasta Kässän talon takana tuolloin vielä toimineessa kioskissa. Siellä sai myyjäneiti säännöllisesti punastella, kun käteen iskettiin "harakanvarpailla" kirjailtu lista eri merkkisiä "miestenlehtiä", joiden ilmestymisaikatauluja tiedusteltiin "toiveikas kiilto silmissä". Muuten niin jäyhän miehen maltti petti usein jo kotimatkalla, ja Arvi saattoi potkaista pyöränsä tienvarteen ja intoutua puun alle "lukuhommiin".

Arvi oli Kalk'-Petrin tavoin suuri järjestyksen ystävä ja pysytteli leijonan osan vuotta "kuivin suin". Kuitenkin oli työväenliikkeen mies etenkin vappuna jos kohta myös juhannuksena ja jouluna "varsinainen juomari", ja tapana ja tavoitteena oli aina ryypätä jo ennen kello seitsemää "taju kanveisiin". Tehtaan pojat saivatkin todistaa Arvin sammuneen milloin pää vessanpyttyyn, milloin eräänlaisena suunnattoman suurena ja rumana sikiönä hiilimontun pohjalle, ja kerrotaanpa kerran lumihangesta pilkistäneen pelkät koon 50 jalat. Tarinan mukaan piti Lohjan poliisista kutsua neljä miestä raahaamaan jättiläismäisen ruhonsa tiedottomaan tilaan nestetyttänyttä Arvia, jottei ukko olisi jäätynyt ”kertalaakista” kuoliaaksi.

Sen sijaan me "poijjaat" saavuimme sunnuntaiehtoona takaisin tänne Köpin vuoren lämpöisille kukkakummuille, ja olipas vain eri iloista ja huikaisevan haikeaakin muistella jo Herran aikaa sitten manan majoille maatuneita virkkalalaisia. Onneksi on Niilon väittämästä poiketen sentään vielä "kesää jäljellä", ja ehkä saamme jo alkaneessa kuussa höristellä korviamme, kun Hyvinkään Vantakorventieltä leijata kantautuu tänne takametsienkin taa rytmikuplettein riemastuttava sointi!

Oikein kaunista, lämmintä, tunnelmaista ja "sopivasti kosteaa" suvea kaikille lukijoillenI!

-E.K.

Jälkikirjoitus: minä "telkänpönttö" se olen luvannut Teille jo aikaa sitten päivityksiä aiheesta ellen toisestakin, Los Angelesin ja New Yorkin matkoistani myyttiseen Leevi Melamieheen, ja lupailenpas oikein "mieskunnialla" jatkossa hieman useammin ilmoittaa itsestäni myös "blogosfeeroksen" puolella! "Lättähattuaikojeni" touhuiluista olette oikeutettuja niin ikään kuulemaan, ja katsoa seurailemme, millaisen "konfabuloitsimisen" sormeni lähiaikoina taikovat koko kansan katajaisemme riemuksi ja ihmetykseksi!

"Jo joutui aika auvoisa, joulun hengen pauloissa", eli Ekku-sedän joulutervehdys + mitä minulle kuuluu?

Rakas lukija, 

”arkihuoles’ sa kaikk’ jo heitä, mieles’ nuoren’ sa nousta suo!” 

Auringonkierrollisen verran on tottavie vettä enemmän tahi vähemmän kiinteässä muodossaan virrata ryöpynnyt siitä, kun Tölikan ja Päijänteen Ekku-setä - näin ”käräjäkivenkundien” kesken ”Esko vaan” - on kirjoittaa näpytellyt tänne ”blogosfeerokseen”, enkä voi kuin pahoitella heille, jotka ovat odottaneet uutta postinkantamaa kuin ”kuuta kullan nousevaa”. Puolustuspuheenvuorona allekirjoittanut tarjoaa tekosyyntapaisena tokaisuna, että olen sentään ollut tuolla ”tuuppasen puolella” eri ahkera kommentaattori osuen iän tuoman ja miksei vähän viemänkin havaintokykyni puitteissa enemmän tahi vähemmän ”naakelinnokkaan”, oli aihe sitten ”päivänpolttama” taikka hieman yleisemmän tason ”diippeilykela”. 

Nyt joka tapauksessa saamme jälleen laskeutua pyllähtää pyhän joukahaisen koittojuhlan säihkeeseen lumivallien suojaamassa ”peetlehemiläisessä” mökintapaisessamme ”hartaassa mieskoplassa”. Vekku se jo tuossa touhottelee vakavannoutuneena ikiperinteikkään joulunautansa lisukkeita valmistellen, vaikka ”nutipää reppana” itse pääsee hornaiseen loppusijoituspaikkaansa vasta huomisehtoona koko pitkän vuoden lihallistamiskuurinsa perästä. 

Mitäs minulle sitten kuuluu? 

Vuosi se on jolkotella hoippuroinut letkeän ”leveäraiteisesti”, kun sitä tässä iässä päivät mennä möhöttelevät isolta osin entisiä pohdiskellen ja uutukaisia videoita kommentoiden, lempituuppareiltani, tottakai. Kovasti olemme saaneet Hannun kanssa hutikoida, kun on hänen jälkikasvunsa täällä ”tuvanpenkin poikien” parissa ollut yleensä viikon kaksi kertasoittoa, kunnes taas äit’muorillensa ovat lähteneet ”sivistyksen siiville”.

Hommaa on Anttilan maineikkaalla tilallakin riittänyt, ja minä kelmeä ketku olen saanut eläkemiehen ylväästä statuksestani huolimatta purjehtia erinäisten askareitten aallokossa, jos kohta ”seinähullu” Eno on lähinnä Hannun valittelevista pyynnöistä keventänyt joiltakin osin taakkaa minun iän syömiltä ”riskiharteiltani”. Tölikassa olen käynyt ”kämpillä” muutamana päivänä, postitkin kun jo aikaa sitten olen tänne sydänmaille kääntänyt. Vaan se minun mainingeistani ja meiningeistäni!

Alkavalle vuotukaiselle olen mennyt lupailemaan taas karvan mitan verran useampia muisteloita, niitä kun on moni jo kysellä ihmetellyt, ja etenkin ”lättäriaikojeni” sattumuksia ovat ”hyväkäiset” jos eivät suorastaan vaatineet niin ainakin nyt udelleet. ”Tölikan marlonbrandon” edesottamuksia on siis luvassa, kunhan saattelemme ensin tämän vuoden arvoiseensa päätökseen.

Joulumaltaiden jo ponnekkaasti kuohuillessa kousissamme sainkin elävän muistikuvan vuoden kuusikymmentäyhdeksän keskioluen vapautumisesta, jolloin kierrellä kouhkasimme pitkin kantakaupungin elintarvikeliikkeitä kottikärryjä työnnellen, eikä siinä taidettu jäädä Aleksis Stenvallin olvireen ratkiriemukkaasta röhinästä ainakaan pahasti ”kakkoseksi”.

Myös seikkailujani rapakkoisen takaisena ”vastarannankiiskenä” olen luvannut raotella, kun tuo muuan sukulaismies on New Yorkiin hurahtaneena tahtonut niistä tarkemmin kuulla, ja onpa tuo ”lökäpöksy” kerran ellei toisenkin muistuttanut näiden tarinoiden kuulumisesta koko Suomen kansalle katajaiselle. 

Monenmoista ”jutuntynkää” on siis ensikaudella luvassa, joten pysykäähän ystävät rakkaat ja tuttavat tuikeat mukana matkassa, sillä Ekku-sedän tarinakirstusta ja kokemuskolpakosta riittää kyllä ”konfabuloitsimisia” enemmän kuin aika taikka olosuhteet sijaa tarjoaisivat!

Näiden haikean huokailevaisten ja miksei muikean myhäileväistenkin aatosten ajamana tahdon toivottaa juuri Sinulle, uskollinen seuraajani, mitä kauneinta, muistorikkainta, silavanmaistuvinta ja tuoretunnelmaisinta jouluaikaa ”kuusen kulkusen kalkattaessa”!

”Olkoon suosio suur’, olkohon suosios’ suur’.”

-E.K.

Jälkikirjoitus: minäpoika se jo aikaa sitten osoitin avoimen kirjeeni mediapersoonalle ja muutenkin varsin persoonalliselle oman elämänsä meediolle Tuomas Enbuskelle. Tuolloin ihastelin hänen ”vilosoovin” ominaisuuksiaan, vaan näin Tuomaan päivän ”jälkihöyryissä” haluaisin hänelle kommentoida hieman taannoisessa Iivanan lähetyksessä hänen avaamiaan ”uskonsaloja”. Jos minusta syntisestä joskus aika jättää, toivoisinkin varsin vakavissani, ettei sielunkohtaloni olisi sentään ”Tuomaan teologian” varassa, ja ehkäpä avoin kirjeenikin saa alkuvuodesta kauan odotetun ”kakkososansa”, kukaties.

"Hyvä Tuomas joulun tuopi."

Ihana valo

Rakas lukija,

jos on allekirjoittaneen "menttaalihygienia" iän ja muidenkin tekijäin puolesta siinä vaiheessa, että manttelia pitää  alkaa väh'vähää sovittaa perillisten harteille, voidaan silti huojennukseksi todeta, että "meikämannen" muistitoimintojen rapautuessa on henkitila avautunut tuotakin väljemmälti sille suurelle kirkkaudelle, joka on aina ollut ja jonka hohteessa sitä oman elämänkin taival kaikkine kompurointeineen kutistuu kovin lohdullisen vähäpätöiseen mittaan. Kirkasta on ollut ulkonakin, kun kaunis hangenkimalle se on kutsunut koplaamme niin ladulle kuin lumitöihinkin!

Vielä mitä: minä se olen ollut kiireineni kuin mikäkin "Touko tomera", kun olen saanut puuhailla varsinaisen päivänpaisteen elikkäs Hannu-pahaisen kaunissilmäisen Mirjamin hoitosetänä! Veijo se männäpyhänä nauraa räkätteli, kun katseli minun hosumistani vaippapuhteella, vaan niin vaan on "vaarintapainen" oppinut kuin oppinutkin uusia ja sorminäppäryyttäkin vaativia temppuja, jos kohta on tuolloin tällöin saanut oikein "nenästä pidellä"! Kukahan kurja se olisi kehdannut arvata, että näinkin mutkalle syrjäytynyt "poikaismies" saisi vielä kerran astua "hikiskammaristaan" keskelle perhe-elämän sykesirkusta?

Perheellisten pulmat ne näyttävät vaivaavan vielä kirkkauteensa taannoin astunutta Mestari Veskuakin, joka "kummun takaa" on joutunut ilmoittelemaan jälkeensä jääneille tahdostaan tämän tuosta. Näitä testamenttuumejahan on tiettävästi materialisaatioitunut nyttemmin peräti kolmen kappaletta, ja tässä tuoreimmassa on Mestari aivan oikein tahtonut määrätä isämahtavaa viheliäästi kitukasvuisemmaksi jääneen vesansa kohtaloista "karhuherraisen" lempeätassuisella otteellaan.

Ihan rehellisenä on myönnettävä, että minä se olen  "kaksospoikainsa" edesottamuksia puolikauhulla katsellessani joskus oikein puoliääneenkin pohtinut, josko näiden siitosmiehenä onkin aikanaan Veskun sijasta toiminut pikemminkin tämän tunnetuin roolihahmo, ja ymmärränkin paremmin kuin hyvin uusimman jälkisäädöksen hengen ja tavoitteen. Kuten me Veskun kanssa aikanamme Samulin ja Hannun kohdalla, on nyt Mestari Edelmanninkin kunnia-aika tullut ottaa leveäharteisien siipeinsä suojaan "hunningon" uhkaamat pojankollit. Ja mikäpäs sen luontevampi tapa tähän olisikaan kuin astuminen ihan valtakunnan lain et asetustenkin tunnustamaan isän rooliin? Suorahan sanoen olen itse varsin rauhoittunut tästä tiedosta, ja onnittelutkin olen parille laittanut oikein "kukkain kera"!

Mestari Edelmann ja ajaton kirkkaus

Ja vielä on valotettava ”sitä pakollista”, jonka vuoksi Teistä kirotun moni tätäkin blogendaariusta lueskelee, nimittäin Vekku-enon edesottamuksia. Tuo ”pässinpää” se jatkaa talonpojan elkeineen tuttujen latujensa "tamppaamista" ja milloin mitäkin askaretta kelvoton kelju meille keksii aikaimme kiusalliseksi kuluksi. Enosta tulee paljonkin "turpaturinaa" lähiaikoina, vaan sitä ennen ajattelin ja koin ihan miesvelvoitteekseni kertoa Teille hieman ajastani "enkelten kaupungissa". Vihjeeksi "tällä naarmua" todettakoon, että ensi postauksessa mennään raitiotietä, mutta hyvin leveäraiteisesti ja "laitoja myöten"!

Säihkeistä kevättalven auvoa ja sydäntoiveikasta pyhän pääsiäisen odotusta kaikille lukijoilleni!

-E.K.

Jälkikirjoitus: ministerismies Lintilälle minä lähettäisin ”klaaraaviksi” terveisiksi nuoruutein "veljesmiehen" Ahti Karjalaisen sanat: "oli sitten mallasta tahi olvia, maltilla otetaan"!

"Eikö onnensa lintua myös kiinni saa?", eli talvinen katsaus + eräs kesämuisto

Rakas lukija,

suvituulen supatteleva suhina se on vaihtunut jo talvituulosen turvanjäädyttävään tuhinaan, vaan Ekku-setäpä se edelleen nauttii "aamuisensa" kuistin penkissä tuumien. Tältä kolkin on nostettava "staapetille" eräs kiinnostava havainto, jonka onnistuin tekemään tuossa elokuun lopussa, mutta jonka tällaisena "laiskajaakkona" jätin aikanaan Teille raporteeraamatta.

Minä se ihmettelin tuolloin, että mikäs kumma se "möhötteli" rantalepikossa elokuisina aamuina kun siellä kahdeksan korvilla aina kahisi enemmän kuin "lait et asetukset" sallivat, ja eräs aamu hiippailla tassuttelinkin paikalle "kytikselle". Nojailin sitten puunrunkoa vasten  aikani "hiirenhiljaa", kunnes havaitsin äänen päästäjän, ja meinasinpas lentää "tak'listolleni" kun lepikon keskeltä vaappui esiin ilmielävä pelikaani "löpsönokkineen"! Olen minä näitä siipiveikkoja nähnyt "ennen muinua" siellä ja täällä etelänmailla, mutta koskaan ei moinen hirvitys ole eksynyt tielleni Suomemme maassa. Vekku se kertoi nähneensä otuksen järvenselällä jo viikkoja aiemmin, vaan niin vaan pahamaineiseen tapaansa oli pimittänyt tiedon mustasukkaisesti itsellään. Jos olisi poikavuosien tuttavuus Kale vielä henkikirjoissa, voisin "savumerkein" kysellä vesistöjen yli, josko hänellä "linnuntietäjänä" olisi kertoa tällaisesta vieraasta, vaan erakonpa muistetaan maatuneen humukseksi jo vuos'kymmeniä takaperin.

Ekku-setä mietelmissään.

Se kesämuisteloista. Täällä Anttilan tilalla Päijänteen kinosrannoilla ovat syyspuhteet jo "kauvan" aikaa sitten muuttuneet talven touhuiksi, ja "par'haavaa" autteleekin tuo Hannu-pahanen Enon-kelmiä peräti joulusuunnitelmien laadinnassa. Minut ovat "äijärötvät" jo työntäneet kehäraakkina tuvannurkkaan, kun ei allekirjoittaneesta kuuleman mukaan enää tänä päivänä ole tarkkasisältöiseen ajatustyöhön, vaan eipä tuo "meikämannea" isommalti "kaivele". Saanpahan näin sopivasti vältettyä Vekun kanssa kommunikoitaessa aina jostakin rakosesta esiin matelevat "tukkanuottasten vedot".

Tässä paikoin divaania ja vuotta onkin tuiki sopiva kohta muistuttaa yhdestä iloisesta ja yhdestä haikeasta seikkasesta. Iloinen on se, että näin joukahaisen jo kolkutellessa kuuraisella kintaallaan pirtinnuppiin saan ilokseni ja "vaarin ylpeyvellä" julistaa, että jänteväksi "pojanpontevaksi" kasvanut Samuli on kuin onkin saamassa sisaren, ja ennusteita jos uskominen on, niin vieläpä oikein likellä "joulunkorvaa"! Uskomatonta, mutta näin se on: Hannu se on taitanut taas "morsmaikkunsa" kanssa asetella sovun siihen asentoon, jossa uuden ja entistä uljaamman elämän siemen on päästetty itämään. Tästä onkin tuleva, jos taivas "talikynttilöineen" vain niin tahtoo, oikea "joulujen joulu"!

Samaan "henkeenvetoon" on kuitenkin mainittava, että vanhan kansan viisahia lainaten ei yhtä hyvää ilman yhtä huonoa, nimittäin Veijo tuo kuljetti etelästä suruviestin, jonka mukaan vanha tuttavuutemme Leevi Melamies olisi siirtynyt ajasta iän kynnyksen tuolle puolen. "Melasedästä" en "tementikkona" ole muistanut Teille vielä satuillakaan, vaan mainitaan pien'muotoisena "tiiseriuksena", että kyseinen "jantteri" on jäänyt mieleen liki vekkuenomaisen lihapiikkisenä kiusankappaleena, jos kohta myös mieleenpainuvuudessaan parahultaisen vertaansa vailla olevana "sällinä". Leeviä jäämme kovasti kaipailemaan täällä vaarojen varjoissa, vaan valhettelisin "isäinsynnin" vakavuudella, jos väittäisin, ettei miehenretaleen kunniaksi nousisi täällä "tuokko jos toinenkin".

Ja vielä kerraksi kieltäymyksen päälle: "väenpakko" on mainita, että Ekku-setäpä se on alkanut saamaan seuraajia jo ympäri "maaliman" pallon, kun tuo kuumeinen kommentoiminen "juutuuppi"-kanavilla on tuonut monenlaisia uusia tuttavuuksia halki seitsemänä seinähulluna raivoavan meren! Tällaiseksi jo "höpsähtäneeksi" ukonjötikäksi minun "konfabuloitsimiseni" tuntuvat nyt kiinnostavan ihmislajin edustajia väriin ja kastiin katsomatta, ja sitäpä sopiikin kiittää näin oikein "hattukumarruksin"!

Tällaisissa myhäilevän "mieshartauden" tunnelmissa toivottelenkin kaikille lukijoilleni mitä riemurakkainta ja kultakimalteisinta pyhän joulun odotusta! Palaan jällehen "astialle", kun saan Vekun ja Hannun käskytykseltä sopivan tauon, minä kun se edelleen näemmä kuitenkin "ruumiintöihin" kelpaan, vaikka ajatustyön olenkin joutunut nöyrästi luovuttamaan nuoremmille "ryhtiharteille"!

-E.K.

Jälkikirjoitus: ja tapahtui niinä päivinä, että taasen kävimme pyhäinmiesten aattona viemässä "käärityn bukén" vanhan Ylermin haudalle sinne iäistä rauhaa hohkavaan Hietaniemen lehtoon, ja niin vaan oli jälleen kerran maittaneet "yönkuningattaret" vainajalle, kun tuolla seuraavana päivänä Veijon kanssa kävimme "väijyllä".

"Rakastan ma raivoon saakka tähteäni omaa tätä”, eli muistokirjoitus Vesa-Matti Loirille

Rakas lukija,

”kiitän joka tuokiosta, kiitän Sallimusta syvää”.

Näillä Mestari Leinon sykähdyttävillä sanoilla aloitan tämänkertaisen postaukseni. Koko Suomemme kansaa syvästi koskettanut taiteilija Vesa-Matti Loirin poismeno saapui uutisena tänne Päijänteenkin liplarannoille keskiviikon, Merkuriuksen päivän, siunattuna aamuna. ”Elämän rintamaveljen” lähtö tuntuu ”vanhan sydänalassa” haikeana pistona, vaikka tätä tavallaan tiesinkin jo odottaa.

"Eka-ensimmäistä" kohtaamistani Veskun kanssa en muista siltä kolkin tarkkaan, että olisin myöhemmin osannut suoraan "muistelokuvani" yhdistää Mestariin, vaan Vesku se teräsaivona tunnisti minut "Etu- ja Takapuoli-Tölikan" välisiltä lumisotasilta viisikymmentäluvun alusta. Kun nyt oikein itsekin pinnistelen "pöhön" nurmettamia aivosolusiani, niin saattaapa olla, että tuo Apollon pihalla lumikasan huipulla "kukkulankuninkoinut" honkale oli kuin olikin nenänvartensa mallilta Loiria muistuttava.

Varsinaisesti tutustuin Veskuun kuitenkin vasta Fredantorin salilla, jossa kävimme Veijon kanssa "hutimassa" kuuskytluvun sykkivissä tunnelmissa. "Tip-top" tyylikkäänä hiuskiehkuransa ja painovoimaa uhmaavan "huuliröökinsä" kera oli Vesku jo tuolloin varsin mahtava näky. Myös luonnonlait taottiin silloin "uuteen uskoon", kun nuorukainen "naputteli" ilmiömäisesti palloja pussukoihin; itse hänet löin vain kerran ja tällöinkin vasta kun olin ensin "poltattanut" hällä Mestarin todennäköisesti ensimmäisen "typperinsätkän". Veskuhan se tunnetusti harrasti "budinveivausta" sittemmin varsin runsaastikin, mistä maamme taidemusiikin ystävät tuskin ovat "panneet pahakseen". Pelaamisen, savuttelun ja nesteytyksen lomassa juteltiin aina "niitä näitä", rennon maskuliininen ja vähän "kukkopoikainenkin" kaveri istui luontevasti salin perimiehiseen tunnelmaan. Vaikken Mestaria seitsemän-kahdeksankymmentäluvuilla paljon tavannutkaan, saatoimme tuolloin tällöin edelleen Veijon kanssa "vitsiniekkailla" Liekissä pelatessamme, että millähän "vipalla" se Vesku tämän taikka tuon pallon selättäisi.

Mestari Vesku. Lehtikuva.

Meidän kahden kulkukallen tiet kohtasivat uudestaan, kun omat levottomat suojattimme pahaksi onneksi tutustuivat toisiinsa yhdeksänkymmentäluvun jälkilaman "hutikoissa". Ilkeästi hunningolle ajautunut Hannu-pahanen se ylitti koko lailla "vihuviimoisen" rajapyykin, kun oli keljuuksissaan voronnut Samulin yllytyksestä Anttilan tilan maineikkaan pontikkapannun ja sen aina "Keskuspuiston keittoringin" kätkölle asti kiikuttanut. Tällöin Veli-Jukan kanssa emme nähneet enää muuta reittiä umpikujasta ulos kuin rimpauttamisen Veskulle, joka oli itsekin jo jonkin tovin seuraillut huolestuneena "ottopoikansa" hoipertelua pilliinsä voitonriemuisesti puhaltelevan Viinapirun lumoissa. Tavattiin sitten miehissä jo tuolloin entisen Sinisen kuun edessä ja karautettiin sieltä Enon "porssella" korpeen. Syvältä "montun pohjalta" lopulta löysimme tuon mitä surkeimman "puliremmin", pahaenteisesti nuotiolta kyhjöttelemästä pulloineen-kannuineen. Allekirjoittaneella oli täysi työ pidellä raivostaan "nyrkkipursuavaa" Enoa, vaan joukkomme ainut kamppailuammattilainen turvautui väkivallan sijasta kantavaan ääneensä ja sitäkin pettämättömämpään karismaansa. Vesku se samalla tuli spontaaniudessaan keksineeksi yhä nykyisinkin käyttövakiintuneet lempinimemme, kun hän julisti "hunsvoteille" notkelman harjalta tutulla rintakuminallaan, että "nyt pojat pelit pois, tai vittu laitan Ekun ja Vekun asialle!".

Säyseitä ovat sittemmin olleet sekä Samuli että Hannu, jos kohta seesteisiä olivat Veskunkin viimeiset vuodet. Arkisen ja mukavan meditatiivisen puuhastelun merkeissä tiedetään Mestarin viettäneen aikaansa kovin ennenaikaisesti saapuneeseen lähtöönsä saakka. Vielä mitä: Vesku otti vastaan kohtalonsa miehellisesti ja pää tyyliinsä sopivasti pystyssä. Vaikka nuoruuden uhmakas "kollimaisuus" oli jo aikaa sitten vaihtunut kypsemmän iän "karhuherraisuuteen", oli Mestarilla luonteessaan edelleen poikamaisen utelias, uudennälkäisen perusvire.

Kiitos, Vesku, lämpimistä ystävyyden kohtaamisistamme sekä inspiroivan valaisevasta esimerkistäsi "hengenkulkijana".

Kenties juuri siksi mulle

taivaan tuliruskot palaa,

etten eespäin enää toivo,

etten taapäin enää halaa.

 

-E.K.

 

Jälkikirjoitus: täällä Anttilan tilalla on jo vahvasti maistettavissa suven uljas loppupuoli, jonka innoittamana olenkin aikeissa jatkaa erästä blogissani aiemmin jo aloittamaani tekstisarjaa. Siihen asti suosittelen kaikille Kuvalautalaisen eli ”kaaveitten kesken” Petri Rannan kanavaa, jolla syvyysajattelun ja elämänmakuisuuden teemat jatkuvat vuodenajasta toiseen.

"Sen suven suloisuutta toivossa katselen", eli Ekku-sedän juhannustervehdys + mainos Kela-radiosta

 

Rakas lukija,

 

"soi lintujen laulusta kukkiva kunnas".

 

Näillä Mestari Rydmanin sielua ylevöittävillä sanoilla avaan tämänkertaisen kesätervehdykseni. Täällä Köpinvuorella Anttilan tilan tykönä on ollut mitä leppeimmät tunnelmat, kun nyt suorastaan rikollisen työnraskaan alkukesän päätteeksi vihdoin "pyllylaskettelemme" lempeästi kedonkukkamäkeä myöten pyhitettyyn juhannukseen.

 

Eno ja Hannu ne "mieshartaina" lämmittelevät vielä näin yötä vasten löylyntynkää, vaan valhettelisin jos väittäisin, etten itsekin halaja tuntemaan Ylämaan "tähtimurikoilta" nousevaa pehmeydessään vertaansa vailla olevaa "henkosta", sitä kun Urho-vainaan pahkakiulusta sinne "aimoannos" herähtää. Kuumana käy uljaasti poriseva bongéruskin, nyt kun "sitä taas saa". Työtyvenen hetkellä voin siis "hyvin sydämin" jälleen syventyä "mietteisiin tummiin".

 

Vielä mitä: huomenna nousee koko miehuutensa tuntoon Päijänteen takuunvarmasti tuhtirankaisin juhannussalko! Ja eiköhän tuo Eno taas erehdy tanssahtelemaan sen ympärillä kuin Jokke-pappa joulukuusensa siellä "valonkierron" tois'päässä. Me Hannun kanssa katamme parrun, ja jos eivät täysin "parturia" ole puhuneet, tulevat herkkupöytiämme koristamaan myös Veijo ja kuvankaunis rouvansa. Vielä jokin aika sitten tämän edellisen lauseen silkka ajatteleminenkin olisi purskauttanut "putelinlämpimät" poskistani, vaan niin vaan ovat Vekku ja Veijo lyöneet vuos'kymmeniä jatkuneen veljessotansa perästä "rauhankättä".

 

Rauhaa ja yhteisöllisyyden ylevintä sointia onkin luvassa meille kaikille "hikiskammarinpojille", kun tuo "juutuuppikansan" takuunvarma ilahduttaja Herra Kuvis eli "kaffereiden kesken" Petri Ranta Hyvinkäältä istuttaa jälleen korvakäytäviemme vahapeltoon miehellisen annoksen sähköteknisesti tuotetun musisoinnin mitä tarkimmin valikoituja "sävelkukkasia". Tämä vuosi se on ollut epäilemättä "itse kullekin säädylle" mitä raskain ja raskauttavin, vaan sitäkin suurempi on riemumme, kun saamme taasen "jalkakoreilla" kirjaimellisesti tuhansien tuntien selailutyöllä aikaansaadun "kollaashin" tahtiin.

 

Älköön siis kukaan "jonnepolven" lukijoistani eksykö lauantaiehtoona "seeässän" viettelyksiin, vaan sen sijasta kääntäköön heistä jok'ikinen "analogisensa" kohden Hyvinkään Palopuron Vantakorventien "tukiasemaa"!

 

         Petri se taas kampeaa maanmainiosta posetiivistaan kupletteja.

Käenkukullisen verran keskikesän taikaa loihdin minäkin Teille, rakkaat lukijani, ja toivottelen kaikille seuraajilleni mitä saunalämpöisintä ja järviraikkaudellisinta Suuren Johanneksen juhlaa!

 

-E.K.

 

Jälkikirjoitus: Marko Vanhasen ylösnousu "Veli isoherran" vaiennusyrityksen jälkeen on ollut kerrassaan maskuliininen ja toimiikin hienona esimerkkinä kaikille "uskonsa menettäneille". Muistakaahan seurailla Suolahdenkin tapahtumia, minkä muulta "tuuppailultanne" kerkiätte.