"Eikö onnensa lintua myös kiinni saa?", eli talvinen katsaus + eräs kesämuisto

Rakas lukija,

suvituulen supatteleva suhina se on vaihtunut jo talvituulosen turvanjäädyttävään tuhinaan, vaan Ekku-setäpä se edelleen nauttii "aamuisensa" kuistin penkissä tuumien. Tältä kolkin on nostettava "staapetille" eräs kiinnostava havainto, jonka onnistuin tekemään tuossa elokuun lopussa, mutta jonka tällaisena "laiskajaakkona" jätin aikanaan Teille raporteeraamatta.

Minä se ihmettelin tuolloin, että mikäs kumma se "möhötteli" rantalepikossa elokuisina aamuina kun siellä kahdeksan korvilla aina kahisi enemmän kuin "lait et asetukset" sallivat, ja eräs aamu hiippailla tassuttelinkin paikalle "kytikselle". Nojailin sitten puunrunkoa vasten  aikani "hiirenhiljaa", kunnes havaitsin äänen päästäjän, ja meinasinpas lentää "tak'listolleni" kun lepikon keskeltä vaappui esiin ilmielävä pelikaani "löpsönokkineen"! Olen minä näitä siipiveikkoja nähnyt "ennen muinua" siellä ja täällä etelänmailla, mutta koskaan ei moinen hirvitys ole eksynyt tielleni Suomemme maassa. Vekku se kertoi nähneensä otuksen järvenselällä jo viikkoja aiemmin, vaan niin vaan pahamaineiseen tapaansa oli pimittänyt tiedon mustasukkaisesti itsellään. Jos olisi poikavuosien tuttavuus Kale vielä henkikirjoissa, voisin "savumerkein" kysellä vesistöjen yli, josko hänellä "linnuntietäjänä" olisi kertoa tällaisesta vieraasta, vaan erakonpa muistetaan maatuneen humukseksi jo vuos'kymmeniä takaperin.

Ekku-setä mietelmissään.

Se kesämuisteloista. Täällä Anttilan tilalla Päijänteen kinosrannoilla ovat syyspuhteet jo "kauvan" aikaa sitten muuttuneet talven touhuiksi, ja "par'haavaa" autteleekin tuo Hannu-pahanen Enon-kelmiä peräti joulusuunnitelmien laadinnassa. Minut ovat "äijärötvät" jo työntäneet kehäraakkina tuvannurkkaan, kun ei allekirjoittaneesta kuuleman mukaan enää tänä päivänä ole tarkkasisältöiseen ajatustyöhön, vaan eipä tuo "meikämannea" isommalti "kaivele". Saanpahan näin sopivasti vältettyä Vekun kanssa kommunikoitaessa aina jostakin rakosesta esiin matelevat "tukkanuottasten vedot".

Tässä paikoin divaania ja vuotta onkin tuiki sopiva kohta muistuttaa yhdestä iloisesta ja yhdestä haikeasta seikkasesta. Iloinen on se, että näin joukahaisen jo kolkutellessa kuuraisella kintaallaan pirtinnuppiin saan ilokseni ja "vaarin ylpeyvellä" julistaa, että jänteväksi "pojanpontevaksi" kasvanut Samuli on kuin onkin saamassa sisaren, ja ennusteita jos uskominen on, niin vieläpä oikein likellä "joulunkorvaa"! Uskomatonta, mutta näin se on: Hannu se on taitanut taas "morsmaikkunsa" kanssa asetella sovun siihen asentoon, jossa uuden ja entistä uljaamman elämän siemen on päästetty itämään. Tästä onkin tuleva, jos taivas "talikynttilöineen" vain niin tahtoo, oikea "joulujen joulu"!

Samaan "henkeenvetoon" on kuitenkin mainittava, että vanhan kansan viisahia lainaten ei yhtä hyvää ilman yhtä huonoa, nimittäin Veijo tuo kuljetti etelästä suruviestin, jonka mukaan vanha tuttavuutemme Leevi Melamies olisi siirtynyt ajasta iän kynnyksen tuolle puolen. "Melasedästä" en "tementikkona" ole muistanut Teille vielä satuillakaan, vaan mainitaan pien'muotoisena "tiiseriuksena", että kyseinen "jantteri" on jäänyt mieleen liki vekkuenomaisen lihapiikkisenä kiusankappaleena, jos kohta myös mieleenpainuvuudessaan parahultaisen vertaansa vailla olevana "sällinä". Leeviä jäämme kovasti kaipailemaan täällä vaarojen varjoissa, vaan valhettelisin "isäinsynnin" vakavuudella, jos väittäisin, ettei miehenretaleen kunniaksi nousisi täällä "tuokko jos toinenkin".

Ja vielä kerraksi kieltäymyksen päälle: "väenpakko" on mainita, että Ekku-setäpä se on alkanut saamaan seuraajia jo ympäri "maaliman" pallon, kun tuo kuumeinen kommentoiminen "juutuuppi"-kanavilla on tuonut monenlaisia uusia tuttavuuksia halki seitsemänä seinähulluna raivoavan meren! Tällaiseksi jo "höpsähtäneeksi" ukonjötikäksi minun "konfabuloitsimiseni" tuntuvat nyt kiinnostavan ihmislajin edustajia väriin ja kastiin katsomatta, ja sitäpä sopiikin kiittää näin oikein "hattukumarruksin"!

Tällaisissa myhäilevän "mieshartauden" tunnelmissa toivottelenkin kaikille lukijoilleni mitä riemurakkainta ja kultakimalteisinta pyhän joulun odotusta! Palaan jällehen "astialle", kun saan Vekun ja Hannun käskytykseltä sopivan tauon, minä kun se edelleen näemmä kuitenkin "ruumiintöihin" kelpaan, vaikka ajatustyön olenkin joutunut nöyrästi luovuttamaan nuoremmille "ryhtiharteille"!

-E.K.

Jälkikirjoitus: ja tapahtui niinä päivinä, että taasen kävimme pyhäinmiesten aattona viemässä "käärityn bukén" vanhan Ylermin haudalle sinne iäistä rauhaa hohkavaan Hietaniemen lehtoon, ja niin vaan oli jälleen kerran maittaneet "yönkuningattaret" vainajalle, kun tuolla seuraavana päivänä Veijon kanssa kävimme "väijyllä".

"Rakastan ma raivoon saakka tähteäni omaa tätä”, eli muistokirjoitus Vesa-Matti Loirille

Rakas lukija,

”kiitän joka tuokiosta, kiitän Sallimusta syvää”.

Näillä Mestari Leinon sykähdyttävillä sanoilla aloitan tämänkertaisen postaukseni. Koko Suomemme kansaa syvästi koskettanut taiteilija Vesa-Matti Loirin poismeno saapui uutisena tänne Päijänteenkin liplarannoille keskiviikon, Merkuriuksen päivän, siunattuna aamuna. ”Elämän rintamaveljen” lähtö tuntuu ”vanhan sydänalassa” haikeana pistona, vaikka tätä tavallaan tiesinkin jo odottaa.

"Eka-ensimmäistä" kohtaamistani Veskun kanssa en muista siltä kolkin tarkkaan, että olisin myöhemmin osannut suoraan "muistelokuvani" yhdistää Mestariin, vaan Vesku se teräsaivona tunnisti minut "Etu- ja Takapuoli-Tölikan" välisiltä lumisotasilta viisikymmentäluvun alusta. Kun nyt oikein itsekin pinnistelen "pöhön" nurmettamia aivosolusiani, niin saattaapa olla, että tuo Apollon pihalla lumikasan huipulla "kukkulankuninkoinut" honkale oli kuin olikin nenänvartensa mallilta Loiria muistuttava.

Varsinaisesti tutustuin Veskuun kuitenkin vasta Fredantorin salilla, jossa kävimme Veijon kanssa "hutimassa" kuuskytluvun sykkivissä tunnelmissa. "Tip-top" tyylikkäänä hiuskiehkuransa ja painovoimaa uhmaavan "huuliröökinsä" kera oli Vesku jo tuolloin varsin mahtava näky. Myös luonnonlait taottiin silloin "uuteen uskoon", kun nuorukainen "naputteli" ilmiömäisesti palloja pussukoihin; itse hänet löin vain kerran ja tällöinkin vasta kun olin ensin "poltattanut" hällä Mestarin todennäköisesti ensimmäisen "typperinsätkän". Veskuhan se tunnetusti harrasti "budinveivausta" sittemmin varsin runsaastikin, mistä maamme taidemusiikin ystävät tuskin ovat "panneet pahakseen". Pelaamisen, savuttelun ja nesteytyksen lomassa juteltiin aina "niitä näitä", rennon maskuliininen ja vähän "kukkopoikainenkin" kaveri istui luontevasti salin perimiehiseen tunnelmaan. Vaikken Mestaria seitsemän-kahdeksankymmentäluvuilla paljon tavannutkaan, saatoimme tuolloin tällöin edelleen Veijon kanssa "vitsiniekkailla" Liekissä pelatessamme, että millähän "vipalla" se Vesku tämän taikka tuon pallon selättäisi.

Mestari Vesku. Lehtikuva.

Meidän kahden kulkukallen tiet kohtasivat uudestaan, kun omat levottomat suojattimme pahaksi onneksi tutustuivat toisiinsa yhdeksänkymmentäluvun jälkilaman "hutikoissa". Ilkeästi hunningolle ajautunut Hannu-pahanen se ylitti koko lailla "vihuviimoisen" rajapyykin, kun oli keljuuksissaan voronnut Samulin yllytyksestä Anttilan tilan maineikkaan pontikkapannun ja sen aina "Keskuspuiston keittoringin" kätkölle asti kiikuttanut. Tällöin Veli-Jukan kanssa emme nähneet enää muuta reittiä umpikujasta ulos kuin rimpauttamisen Veskulle, joka oli itsekin jo jonkin tovin seuraillut huolestuneena "ottopoikansa" hoipertelua pilliinsä voitonriemuisesti puhaltelevan Viinapirun lumoissa. Tavattiin sitten miehissä jo tuolloin entisen Sinisen kuun edessä ja karautettiin sieltä Enon "porssella" korpeen. Syvältä "montun pohjalta" lopulta löysimme tuon mitä surkeimman "puliremmin", pahaenteisesti nuotiolta kyhjöttelemästä pulloineen-kannuineen. Allekirjoittaneella oli täysi työ pidellä raivostaan "nyrkkipursuavaa" Enoa, vaan joukkomme ainut kamppailuammattilainen turvautui väkivallan sijasta kantavaan ääneensä ja sitäkin pettämättömämpään karismaansa. Vesku se samalla tuli spontaaniudessaan keksineeksi yhä nykyisinkin käyttövakiintuneet lempinimemme, kun hän julisti "hunsvoteille" notkelman harjalta tutulla rintakuminallaan, että "nyt pojat pelit pois, tai vittu laitan Ekun ja Vekun asialle!".

Säyseitä ovat sittemmin olleet sekä Samuli että Hannu, jos kohta seesteisiä olivat Veskunkin viimeiset vuodet. Arkisen ja mukavan meditatiivisen puuhastelun merkeissä tiedetään Mestarin viettäneen aikaansa kovin ennenaikaisesti saapuneeseen lähtöönsä saakka. Vielä mitä: Vesku otti vastaan kohtalonsa miehellisesti ja pää tyyliinsä sopivasti pystyssä. Vaikka nuoruuden uhmakas "kollimaisuus" oli jo aikaa sitten vaihtunut kypsemmän iän "karhuherraisuuteen", oli Mestarilla luonteessaan edelleen poikamaisen utelias, uudennälkäisen perusvire.

Kiitos, Vesku, lämpimistä ystävyyden kohtaamisistamme sekä inspiroivan valaisevasta esimerkistäsi "hengenkulkijana".

Kenties juuri siksi mulle

taivaan tuliruskot palaa,

etten eespäin enää toivo,

etten taapäin enää halaa.

 

-E.K.

 

Jälkikirjoitus: täällä Anttilan tilalla on jo vahvasti maistettavissa suven uljas loppupuoli, jonka innoittamana olenkin aikeissa jatkaa erästä blogissani aiemmin jo aloittamaani tekstisarjaa. Siihen asti suosittelen kaikille Kuvalautalaisen eli ”kaaveitten kesken” Petri Rannan kanavaa, jolla syvyysajattelun ja elämänmakuisuuden teemat jatkuvat vuodenajasta toiseen.

"Sen suven suloisuutta toivossa katselen", eli Ekku-sedän juhannustervehdys + mainos Kela-radiosta

 

Rakas lukija,

 

"soi lintujen laulusta kukkiva kunnas".

 

Näillä Mestari Rydmanin sielua ylevöittävillä sanoilla avaan tämänkertaisen kesätervehdykseni. Täällä Köpinvuorella Anttilan tilan tykönä on ollut mitä leppeimmät tunnelmat, kun nyt suorastaan rikollisen työnraskaan alkukesän päätteeksi vihdoin "pyllylaskettelemme" lempeästi kedonkukkamäkeä myöten pyhitettyyn juhannukseen.

 

Eno ja Hannu ne "mieshartaina" lämmittelevät vielä näin yötä vasten löylyntynkää, vaan valhettelisin jos väittäisin, etten itsekin halaja tuntemaan Ylämaan "tähtimurikoilta" nousevaa pehmeydessään vertaansa vailla olevaa "henkosta", sitä kun Urho-vainaan pahkakiulusta sinne "aimoannos" herähtää. Kuumana käy uljaasti poriseva bongéruskin, nyt kun "sitä taas saa". Työtyvenen hetkellä voin siis "hyvin sydämin" jälleen syventyä "mietteisiin tummiin".

 

Vielä mitä: huomenna nousee koko miehuutensa tuntoon Päijänteen takuunvarmasti tuhtirankaisin juhannussalko! Ja eiköhän tuo Eno taas erehdy tanssahtelemaan sen ympärillä kuin Jokke-pappa joulukuusensa siellä "valonkierron" tois'päässä. Me Hannun kanssa katamme parrun, ja jos eivät täysin "parturia" ole puhuneet, tulevat herkkupöytiämme koristamaan myös Veijo ja kuvankaunis rouvansa. Vielä jokin aika sitten tämän edellisen lauseen silkka ajatteleminenkin olisi purskauttanut "putelinlämpimät" poskistani, vaan niin vaan ovat Vekku ja Veijo lyöneet vuos'kymmeniä jatkuneen veljessotansa perästä "rauhankättä".

 

Rauhaa ja yhteisöllisyyden ylevintä sointia onkin luvassa meille kaikille "hikiskammarinpojille", kun tuo "juutuuppikansan" takuunvarma ilahduttaja Herra Kuvis eli "kaffereiden kesken" Petri Ranta Hyvinkäältä istuttaa jälleen korvakäytäviemme vahapeltoon miehellisen annoksen sähköteknisesti tuotetun musisoinnin mitä tarkimmin valikoituja "sävelkukkasia". Tämä vuosi se on ollut epäilemättä "itse kullekin säädylle" mitä raskain ja raskauttavin, vaan sitäkin suurempi on riemumme, kun saamme taasen "jalkakoreilla" kirjaimellisesti tuhansien tuntien selailutyöllä aikaansaadun "kollaashin" tahtiin.

 

Älköön siis kukaan "jonnepolven" lukijoistani eksykö lauantaiehtoona "seeässän" viettelyksiin, vaan sen sijasta kääntäköön heistä jok'ikinen "analogisensa" kohden Hyvinkään Palopuron Vantakorventien "tukiasemaa"!

 

         Petri se taas kampeaa maanmainiosta posetiivistaan kupletteja.

Käenkukullisen verran keskikesän taikaa loihdin minäkin Teille, rakkaat lukijani, ja toivottelen kaikille seuraajilleni mitä saunalämpöisintä ja järviraikkaudellisinta Suuren Johanneksen juhlaa!

 

-E.K.

 

Jälkikirjoitus: Marko Vanhasen ylösnousu "Veli isoherran" vaiennusyrityksen jälkeen on ollut kerrassaan maskuliininen ja toimiikin hienona esimerkkinä kaikille "uskonsa menettäneille". Muistakaahan seurailla Suolahdenkin tapahtumia, minkä muulta "tuuppailultanne" kerkiätte.

"Katseellas poistit sä roudan, jään", eli hyvää Yrjänänpäivää + piipullinen muistoja

Rakas lukija,

on kulunut reipas kolmannesvuotta kun viimeksi olen kirjaillut kuulumisiani tänne "blogosfeerokseen", tosin samaan "henkeenvetoon" voidaan todeta, että uskollisimmat Ekku-fanit ovat osanneet varmasti seurata edesottamuksiani "tuuppasen" puolella.

 

Aivan alkuun toivottelen kaikille lukijoilleni riemullista ja mitä toukotoiverikkainta vanhan Yrjön päivää! Viime yö menikin tuttuun tapaan kokkotulia röyhytellessä, ja intoutuipa tuo Hannu-pahanen ihan loikkaamaan nuor'miehen elkein roihun ylitse. Vekku-enoa piti meidän kahteen mieheen pidellä, ettei "höyrypää" olisi tehnyt samaa perässä ja siinä rytäkässä polttanut saunalauteiden parkitsemaa pyrstöään. 

Jos ei Eno aivan saanut grillattua talven tomuja takalistostaan, oli "möyhymestari" sen sijaan  oikea mies "pelvoittamaan" pihapiiristä piinaavat pedot. Ei ole takuunvarmasti peninkulman säteellä yhtä ainutta sielua, jonka "sudenhetkeä" ei olisi järkyttänyt katonharjalta "kekkuliasussa" ärjäisty kirous: "Pidä sinä Jykke, pidä sinä Perkele hurttas remmissä!". "Mölyn" kruunasi Hannu, joka torveensa puhallellen marssi ympäri pihamaata siihen tahtiin toitottaen, että jopa minua "kaikennähnyttä" hetkisen hirvitti.

 

Allekirjoittanut on nyt "eilisenkohmeloa" lievittänyt tuimalla tuokkosella sysimustaa, ja "kofeiinimanioissani" olenkin jaksellut autella Vekkua ja Hannua karjanajossa. Eri muikeaa oli katsella kun koreat "nutimullikat" ottivat ilosta möhisten kevään ja uuden ulkokauden ensiaskelia! Vaikkei tuo Eno pahatapaiseen tyyliinsä sitä vielä paljasta, minä se jo hänestä näen, minkä märehtijän on "tymitukka" valinnut ensi joulun sylkirauhaset kostuttavaksi paistonaudaksi.

 

Se Anttilan tilan kuulumisista. Tuli tuossa kiusallisesti haurastuneen hermosolukkoni kätköistä eräiden sattumusten kautta kaivelluksi tietty muistelo, jonka jo ehdinkin luvata jakaa. Ajatussillan virkaa toimitti tässä muuan ystävä, kun tuo täällä tuvassa poiketessaan sattui mainitsemaan vuoden kuusikymmentäkaksi piipunpolton mestaruuskisat. Itsepäs sain todistaa huomattavasti vähemmän tunnettua, vaan viihdyttävyysarvossaan koko lailla monenveroista kilpaa vuoden viisikymmentäkahdeksan Salpausselän mestaruushiihtojen "jälkihöyryissä".

Linkki: Piipunpolton mestaruuskilpailut vuodelta 1962.

Olimme tuohon aikaan Vekun kanssa vielä "junnupoikia" ja Uije-sedän "karhunotteessa" varsin nuhteettomiksikin kasvatettuja. Siksi tuotti kouluharmaalle arjellemme iloista hupia päästä seurailemaan, kun isäni tuttaviin kuulunut Hämäläisen Kalle piti Lahden tuolloin uppouuden urheilutalon takana kahden miehen piippukisat "kovilla sauhuilla". 

Jo tuohon aikaan oli hiihtourheilukärpänen puraissut pahanpäiväisesti Suomemme kansaa, ja lajin liepeillä pörräsikin jos jonkunlaista ”onnenkalastelijaa”. Kallenkin kintereillä perässähiihtää hännysteli muuan "haltijamanakeeriksi" itseään rehentelevä "hunsvotti", jota kutsuttiin milloin Viikarin Rolffiksi, milloin Viikartin Roffeksi. Kunniattoman miehen ristinnimeä en ole saanut kunniaa tarkastaa.

 

Viikartti oli valinnut pelivälineekseen vanhan ajan pitkävartisen liitupesäisen, vaan latujen luikuri Kalle luotti omaan "möykyräiseen" pahkapiippuunsa. Tuomarina kisassa patsasteli lyhyen pyylevä sälli, jota kumpikin osanottajista kutsui kunnioittavaan sävyyn "maisteri Lehikoiseksi". Lehikoisella oli lystikäs tapa puhua ikään kuin vihellellen, etenkin "ässät" suhahtelivat hänellä kauniissa soinnissa ja muutenkin vislasi puheenparsi miehen arvokkuutta korostavalla tavalla. Paksukankaisessa ja kauniisti leikatussa kraatarinpalttoossaan Lehikoinen olikin varsin mahtava näky.

Maisteri mittasi matemaattisen tarkasti apteekkivaa'allan neljä "geetä" mitä korkealuokkaisinta anatolialaista "hässäriä" ja puristella paineli sitten kumpaisenkin kilpakumppanin pesänpohjaksi pari grammaa "Jymyä". Sen varaan paksusorminen, mutta sitäkin sulavaliikkeisempi "dumari" istutti edellämainitut "maustepallot". Lehikoisen kultakimalteinen taskunauris naksautettiin käyntiin, ja niin saivat kilpaveljet sytyttää "tuonentuuttinsa".

Hämäläisen Kalle. Lehtikuva.

 

Tällaisista "jonnepojista" oli hykerryttävä katsella kun urheilumiehet ottivat mittaa toisistaan "talonpoikaissauhuissa". Urhot viihdyttivät yleisöään vääntäytymällä mitä metkampiin asentoihin: välistä kannabinoideja hengiteltiin käsillä seisten, toinen jalkoja tukemassa oma "teehooseepesä" pahaenteisesti suupielestä keikkuen; välistä tanssittiin ripaskaa niin, että lumipölly sekoittui pehmeän itämaiseen yrtinkatkuun. Lehikoisen arvovallalle tämä esitys oli selvästi liikaa ja "kanttura" röhisikin virkayskäänsä, muistutellen "tämän tästä" vislaavalla puhetyylillään tapahtuman vakavasta kilpaluonteisuudesta.

 

Vekku-eno se "silmät syrrykköinä" ihaili huumesauhuisia sankareita vannoen itsekin alkavansa kerran "alan mieheksi", kunhan ensin saavuttaisi miehenmitan. Varsinkin kisan lopussa olivat herrat sen verran "maastossa", ettei näiden kosmisista "jorinoinneista" ottanut varmasti selvää enää "itse Päämestarikaan", ja niin päädyin tekemään hiljaisen valan, etten itse koskisi "kummitususvaan" ikipäivinä.

 

Vaan minä ketku se menin kuin meninkin kohtalon keväänä kuusikymmentäkolme imaisemaan ”jointturaisesta”, ja niin sitten päädyin melkein siltä seisomalta syrjäytymään. Enpäs olisikaan alkanut ”hässäämään”, jos tuolloin olisi mustilaiseukko ”tarokeistaan” näyttänyt, miten ”Niilon vuonna” kaksituhattakaksikymmentäkaksi vanha ”sgubbe” vain huokailee hikiskammarissaan seitsemänkymmentäluvun alun ihastustaan esittävää valokuvaa katsellen. Sentään on Hannusta tullut minulle ”kuin oma poika”.

 

-E.K.

 

Jälkikirjoitus: toukotöitten alettua "toden teolla" olen saanut taas uutta puhtia, ja eiköhän tämä näyttäydy tulevina viikkoina myös entistä ahkerampana osallistumisena "söyshälmiidiän" seurailuun! Iloiset Yrjönpäivän terveiseni lähtevätkin "uuseholle" Marko Vanhaselle, maanmainiolle Herra Kuvikselle sekä tottakai Niilolle!

                                     Mestari Kaunisto se luo "toukokuun taikaa".