Rakas lukija,
ovi sosiaaliseen mediaan on sepposen selällään.
Aluksihan minä aina hieman tekniikan kanssa näpertelystä kiinnostuneena laitoin Youtube-sivut pystyyn, jotta pääsisin kommentoimaan suosikki"vloggareitani". Siitä kävi suuntani syvemmälle "blogosfääriin", kun perustin tämän oman muistelmakirjaseni verkkoon. Mutta niin sanotusta "Naamakirjasta" en ole koskaan liiemmin perustanut, ehkä siksi, että minun sukupolveni ei siellä juuri viihdy. Vannotinkin itseni bongin äärellä olemaan kirjautumatta vaikka kirveellä uhattaisiin.
Lopulta päädyin kuitenkin liittymään vapaaehtoisesti.
Syy tähän on yksinkertainen. Tahdon olla tiuhemmassa vuorovaikutuksessa "nettikavereideni" eli rakkaiden seuraajieni kanssa. "Postausten" osalta olen joskus hieman itsekriittinen, liiallisuuteenkin asti. Siitä johtuen valmistelen yleensä pidemmät blogitekstit huolella, ja suodatan tärkeimmän asian muistoistani julkisuuteen kuin vanha onnenonkija kultahippuset vaskoolillaan Yukon-joesta konsanaan! Koska olen tällaiseksi "papparaiseksi" melko aktiivinen toimija, niin en ehdi kiireiltäni aina syventyä kirjoitusten maailmaan.
Ratkaisuksi siis uusi profiili "feisbuukkiin", jossa voitte seurailla tuoreimpia kuulumisiani hieman anteeksiantavamman seulan lävitse! Kirjoittelen sinne kaikenlaista pientä, joka ei välttämättä blogini julkaisukynnystä ylittäisi. Minut saa lisäillä kaveriksi tai seurata muuten vaan, "profiilini" on avoin kaikille. Mitä sitä suotta salailemaan, kun ei tuolla mitään liian "privaattia" ole.
Linkki profiiliini: https://www.facebook.com/people/Esko-Komulainen/100009820899435
Nähdään siellä!
-E.K.
Jälkikirjoitus: samassa selviää teille, lukijat, suuri salaisuuteni oikean nimeni osalta. Yritin kirjautuessani tuonnekin säilyttää "taiteilijanimeni", joka on kaimani Esko Koveron ja hikikomeron nerokas (vaikka itse sanonkin) yhdistelmä. "Naamakirja" ei kuitenkaan minua läpi päästänyt, joten esiinnyn nyt ensimmäistä kertaa omalla nimelläni. Onhan se huomattavasti luotettavampaa.
tiistai 30. kesäkuuta 2015
maanantai 29. kesäkuuta 2015
Mainos Kuvalautalaisen keikasta
Rakas lukija,
herra Kuvis vetää huomenna keikan.
Petri Ranta eli "Kuvalautalainen" tai "Evoluutiomies", syvästi arvostamani "vloggari", tempaisee huomenna Hyvinkäällä taas keikan.
Jos olisin itse lomalla ja neljäkymmentäseitsemän vuotta nuorempi, menisin paikalle "haukkana".
Te, rakkaat lukijani, jotka olette "vapaalla" ja jotka ette ole "vanhoja pieruja", mars herra Kuviksen keikalle!
Viime keikan satoa:
http://sukkero.net/aikajana/2015/06/09/dj-evoluutiomies/
Uusi tapahtuma:
https://www.facebook.com/events/894799547254180/
Avoin kirjeeni herra Kuvalautalaiselle löytyy täältä:
http://eskokomero.blogspot.fi/2015/05/avoin-kirje-kuvalautalaiselle-ja.html
"Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin."
-E.K.
Jälkikirjoitus: palattuani kotiin viime postauksessa mainitun "kelloepisodin" jälkeen, keittiöni pöydältä löytyi ehjän kellon lisäksi viivoitin ja "hesarin" penisvertailu-uutinen. Kelloseppä Sibelius on mielestäni velkaa selityksen, jota en tosin tahtoisi kuulla. "Ei siinä dickiäkään", kuten herra Kuvis sanoisi.
herra Kuvis vetää huomenna keikan.
Petri Ranta eli "Kuvalautalainen" tai "Evoluutiomies", syvästi arvostamani "vloggari", tempaisee huomenna Hyvinkäällä taas keikan.
Jos olisin itse lomalla ja neljäkymmentäseitsemän vuotta nuorempi, menisin paikalle "haukkana".
Te, rakkaat lukijani, jotka olette "vapaalla" ja jotka ette ole "vanhoja pieruja", mars herra Kuviksen keikalle!
Viime keikan satoa:
http://sukkero.net/aikajana/2015/06/09/dj-evoluutiomies/
Uusi tapahtuma:
https://www.facebook.com/events/894799547254180/
Avoin kirjeeni herra Kuvalautalaiselle löytyy täältä:
http://eskokomero.blogspot.fi/2015/05/avoin-kirje-kuvalautalaiselle-ja.html
"Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin."
-E.K.
Jälkikirjoitus: palattuani kotiin viime postauksessa mainitun "kelloepisodin" jälkeen, keittiöni pöydältä löytyi ehjän kellon lisäksi viivoitin ja "hesarin" penisvertailu-uutinen. Kelloseppä Sibelius on mielestäni velkaa selityksen, jota en tosin tahtoisi kuulla. "Ei siinä dickiäkään", kuten herra Kuvis sanoisi.
torstai 18. kesäkuuta 2015
Kellon vuosi
Rakas lukija,
on kellon vuosi.
Myöhästyin männä viikolla töistä. En "perinteisen syyni" takia, vaan tiukuni jätätti. Onneksi korjaaja löytyi niinkin läheltä kuin Karjalohjalta. Sieltä luokseni saapui vierailulle eittämättä maan mainioin kelloseppä "Sibelius". En osaa varmaksi sanoa "Siben" syntymänimeä, mutta hän risti itsensä säveltäjätaiturin mukaan kokiessaan rakentavansa omaa versiotaan "könninkellosta" samalla pieteetillä kuin Janne puuhaili musiikkinsa parissa.
Sibelius on monella tapaa erikoinen persoona. Sain häneen yhteyden sähkeen lähettämällä. Kirjallista vastausta ei kuulunut, mutta tälläkin hetkellä Sibbe kiertää keittiössäni kehää ja polttaa tupakkaa ketjussa miettien kuumeisesti, mikä ajannäyttäjääni vaivaa. Hänen toinen kätensä käy kaaressa huulilla, toisen pysyessä tukevasti housuntaskussa Siben kävellessä matemaattisen tarkassa 70 asteen etukyyryssä, jalkaterät voimakkaasti sisäänpäin kääntyneinä.
Kelloseppäystäväni on erityisen herkkä väitetyistä hiuksistaan. Hän on oman näkemykseni mukaan ollut kalju jo alle parikymppisenä, mutta uskottelee tupeensa olevan äitipuolensa tyttären leikkaamaa aitoa hiusta. En viitsi huomauttaa Sibelle hänen hiustenlähdöstään, mutta saatan ajoittain piikitellä kellonikkaria tämän epäsiististä "pukinparrasta", joka hädin tuskin peittää muodotonta leukaa.
Siitä huolimatta, että Sibbe on ammatissaan universumin parhaita, hän tekee työtä "nälkäpalkalla". Tälläkin kertaa työn korvaukseksi sovittiin kolme grammaa "tiivistettyä kelloöljyä" ja aski halvinta "belmonttia". Muut mestarismiehet ovat käytännössä miljonäärejä jossain Sveitsin hujakoilla, mutta Sibelius huuteskelee Karjalohjan perukoilta olevansa "täysin peeaa".
Sibelius on harvoja jäljellä olevia "aitoja pitäjänkäsityöläisiä", mutta naisonni on kiertänyt miehen kaukaa. Minä en ota kovin tosissani hänen väitteitään luonaan asuvasta "spesiaalista muijasta", jonka kuvaus tuntuu vaihtuvan vuosittain.
-E.K.
Jälkikirjoitus: minulta kysyttiin naisrintamastani, jonka totean herra Niilon sanoin olevan "hyvin hiljainen". Sen sijaan en ymmärrä, miksi Niilo kuvittelee itsepintaisesti kesän päättyvän kesäkuun lopussa. Ajantuntija Sibeliuksen sanoin: "stimmailen paljon, mutten runsaasti!"
on kellon vuosi.
Myöhästyin männä viikolla töistä. En "perinteisen syyni" takia, vaan tiukuni jätätti. Onneksi korjaaja löytyi niinkin läheltä kuin Karjalohjalta. Sieltä luokseni saapui vierailulle eittämättä maan mainioin kelloseppä "Sibelius". En osaa varmaksi sanoa "Siben" syntymänimeä, mutta hän risti itsensä säveltäjätaiturin mukaan kokiessaan rakentavansa omaa versiotaan "könninkellosta" samalla pieteetillä kuin Janne puuhaili musiikkinsa parissa.
Sibelius on monella tapaa erikoinen persoona. Sain häneen yhteyden sähkeen lähettämällä. Kirjallista vastausta ei kuulunut, mutta tälläkin hetkellä Sibbe kiertää keittiössäni kehää ja polttaa tupakkaa ketjussa miettien kuumeisesti, mikä ajannäyttäjääni vaivaa. Hänen toinen kätensä käy kaaressa huulilla, toisen pysyessä tukevasti housuntaskussa Siben kävellessä matemaattisen tarkassa 70 asteen etukyyryssä, jalkaterät voimakkaasti sisäänpäin kääntyneinä.
 |
| Kellon vuosi. |
Kelloseppäystäväni on erityisen herkkä väitetyistä hiuksistaan. Hän on oman näkemykseni mukaan ollut kalju jo alle parikymppisenä, mutta uskottelee tupeensa olevan äitipuolensa tyttären leikkaamaa aitoa hiusta. En viitsi huomauttaa Sibelle hänen hiustenlähdöstään, mutta saatan ajoittain piikitellä kellonikkaria tämän epäsiististä "pukinparrasta", joka hädin tuskin peittää muodotonta leukaa.
Siitä huolimatta, että Sibbe on ammatissaan universumin parhaita, hän tekee työtä "nälkäpalkalla". Tälläkin kertaa työn korvaukseksi sovittiin kolme grammaa "tiivistettyä kelloöljyä" ja aski halvinta "belmonttia". Muut mestarismiehet ovat käytännössä miljonäärejä jossain Sveitsin hujakoilla, mutta Sibelius huuteskelee Karjalohjan perukoilta olevansa "täysin peeaa".
Sibelius on harvoja jäljellä olevia "aitoja pitäjänkäsityöläisiä", mutta naisonni on kiertänyt miehen kaukaa. Minä en ota kovin tosissani hänen väitteitään luonaan asuvasta "spesiaalista muijasta", jonka kuvaus tuntuu vaihtuvan vuosittain.
-E.K.
Jälkikirjoitus: minulta kysyttiin naisrintamastani, jonka totean herra Niilon sanoin olevan "hyvin hiljainen". Sen sijaan en ymmärrä, miksi Niilo kuvittelee itsepintaisesti kesän päättyvän kesäkuun lopussa. Ajantuntija Sibeliuksen sanoin: "stimmailen paljon, mutten runsaasti!"
maanantai 1. kesäkuuta 2015
Sana viikonvaihteeksi + iloisia uutisia
Rakas lukija,
meidän on aika jutella.
Avaan tämänkertaisen viestini juhlallisesti mainion Loirinuotiolla-ohjelman tunnuslauseella. Tuossa lauseessa ja sen esittäjässä on paljon viisautta, jota syvästi kunnioitan. Ja liittyypä Vesku hieman käsittelemääni aiheeseenkin. On "mammuttipostaukseni" vuoro.
Edellisessä jälkikirjoituksessa jo hieman innostuinkin näyttelijä-laulaja-"Mestari" Samuli Edelmannin paluusta Helsingin kirkkaisiin valoihin. Tarkoitukseni oli pohtia ääneen mahdollisuuttani tavata vanha tuttuni Edelmann, mutta aiemmin tänään saamani viestin perusteella näemme piakkoinkin. En paljasta vielä mistä on kyse, vaan asia vaatii pidemmänlaista alustusta.
Allekirjoittaneen ja Samulin tiet kohtasivat 90-luvulla Hannun kautta. Jo aiemmin olenkin kertoillut muutaman tarinan Enon sukulaispojasta, joka on joitain vuosia Edelmannia nuorempi. Pojat tutustuivat ison kaupungin yöelämässä, ja päädyinpä minäkin joitain kertoja nuorisoremmin seuraksi. Olinpahan osana sitäkin tapahtumaketjua, jonka seurauksena niin sanottu "peräkansi-äksidentti" sattui, viitaten surullisenkuuluisaan iltaan jona Samuli kammettiin hytisevänä Viking Linen kannelle Suomenlahden syleilystä.
Samuli Edelmann ja Vesku Loiri tunnetaan omalaatuisesta ja arvokkaasta suhteestaan. Vesku on kutsunut Samulia omaksi pojakseen, ja Edelmann suitsuttaa Loiria kuin isäukkoa. Hannulla ei koskaan ollut omaa isää saatika äitiä. Olen aiemmin kutsunut Vekkua Hannulle loirimaiseksi isähahmoksi, mutta tällä kertaa puhun omasta roolistani pojan kasvatuksessa.
Muistan, kun palasin 70-luvun lopulla lyhyeltä ulkomaanmatkalta. Se oli yksi viimeisimmistäni. Tölikässä vaatteet vaihdettuani päätin pistäytyä Enon luona tilalla. Saavuttuani pihaan huomasin tuon pienen pojanklopin haravoimassa maata hieman tuskastuneen oloisena. Riensin heti tupaan kysymään Vekulta, mistä oli kysymys. En kovin paljon kasvatuksesta tiedä, mutta mielestäni tilanne vaikutti lapsityövoiman käytöltä. Hannu oli niin nuori, että hänen olisi pitänyt olla leikkimässä muiden viikareiden kanssa eikä Enon orjatyövoimana. Sitä paitsi en edes tiennyt, mistä skidi oli tilalle ilmestynyt.
Eno selitti hieman epäselvästi Hannun taustan. Minulle vielä tähän päivään asti tuntematon sukulaisnainen oli jättänyt pojan Vekun huomaan ja kadonnut jonkinlaisessa elämänkriisissä Hannun elämästä. Vekku tuskin oli edes huomannut tapahtuman kulkua "möyhyteltyään" tapansa mukaan hieman rankemmin. Tilanteeseen herättyään hän oli päättänyt laiskuudessaan laittaa pojan hommiin ja jatkanut bonginsa seurassa löhöilyä.
Hälytin Ylermin paikalle, ja yhdessä päätimme auttaa pojan kasvatuksessa. Tätä ukkoa ei kovin usein nähdä talikon kanssa pellolla heilumassa, se on selvää, mutta hätätilanteessa nielin ylpeyteni ja auttelin asioiden hoidossa sitä mukaa kuin ikinä pystyin. Eno istui visusti perintöarkkunsa päällä, joten jouduin hankkimaan jopa töitä vuonna 1980 ostaakseni pojalle tarvittavat vaatteet ja varusteet.
Meistä tuli Hannun kanssa ajan myötä läheiset ystävät, ja muistelenkin erästä tapausta lämmöllä. Jolppi halusi 80-luvulla kaupunkiin katsomaan jääkiekko-ottelua, eikä Enosta ollut mukaanlähtijäksi. Saavuimme Hannun kanssa "Nordikselle", kun huomasimme, että oli eräänlainen isät ja pojat -ilta käynnissä. Pojat pääsivät isiensä kanssa ilmaiseksi otteluun. Lapsettomana poikamiehenä minua hymyilyttää yhä muistelo siitä, kun tuo kirkassilmäinen nassikka kutsui minua lipunmyyjän edessä "faijaksi". Pääsimme alennettuun hintaan otteluun, ja saimme vielä makeat naurut - myyjä nimittäin huomautti kaupan päälle yhdennäköisyydestämme.
Hannu kasvoi normaaliin tapaan, mutta kaikki ei mennyt ongelmattomasti. 90-luku oli vanhalle liitolle rankkaa aikaa. Kunnollinen ja ikuiselta tuntunut Neuvostoliitto kaatui, ja rajan yli tuotiin yltyvällä vauhdilla "jatkettua kamaa". Vekku-eno koki vakavan psykoosin ja sekosi lopullisesti. Tuohon aikaan hänen kykynsä muodostaa järkeviä lauseita alkoi taantua perinpohjaisesti. Veijo pyrki vastustamaan ulkomaankauppaa omalla "busineksellaan", kärsi tuomionsa ja uusi elämäntapansa. Ylermi oli kuollut jo ennen vuosikymmenen vaihdetta, mistä nuori Hannu traumatisoitui ikuisesti. Tilanpito oli raskasta työtä, ja Hannu päätyi jättämään koulut kesken ja pakeni Enon valvovaa silmää Samulin porukkaan keittämään pontikkaa. Syytän tästä itseäni, sillä minä uudesta teknologiasta innostuneena ostin itselleni ensimmäisen tietokoneeni ja "vaporisaattorini". 90-luvun alku meni lähinnä punaisin silmin näyttöpäätettä tapittaessa.
Jossain vaiheessa kuitenkin oli minunkin aika astua ulos komerostani, ainakin hetkellisesti. Isähahmon on jossain vaiheessa tehtävä väliintulo "poikansa" huonojen elämäntapojen takia. Minä ja Vesku yritimme kumpikin patistaa alkoholisoituneet suojattimme parempaan elämään, ja vain toinen meistä onnistui. Edelmannista näemme, että Vesku se ei ainakaan ollut.
Näin Hannussa paljon itseäni, ja toivoin hänen käyttävän potentiaalinsa parempaan. En halunnut hänelle samaa epämääräistä elämänkaarta kuin itselläni. Otin nuoren miehen puhutteluun, ja sovimmme että hän saa pysyä jonkin aikaa luonani Tölikässä, mikäli hän ottaa vastaan asettamani ehdot. Hankin hänelle työpaikan elintarvikevarastolta ja laitoin hänet takaisin koulunpenkkiin. Hannu teki mukisematta aamulla työnsä ja lähti sen jälkeen iltaluokioon suorittamaan kurssejaan vaihtelevalla menestyksellä. Tila rapistui tällä aikaa, mutta sinä päivänä, kun hän sai viimein lakin päähänsä, tunsin suurta ylpeyttä. Väitän jopa, että Enonkin poskelle vierähti kyynel silkasta liikutuksesta.
Palataksemme tähän päivään: voin ilolla ilmoittaa, että Hannu on tästä ajasta viisastuneena jatkanut hyveellistä elämää ilman sen kummempia lankeemuksia. Asiat ovat jopa niin hyvin, että tänään sain kuulla, että hän ja hänen naisystävänsä ovat saamassa lapsen. Sain tunnustelevan kutsun varpajaisiin, joihin itse Mestari Edelmannkin on kutsuttu. Kaiken kertomani jälkeen voitte varmaan uskoa, että olen haljeta tyytyväisyydestä. Vaikka en ole isä, minusta tuntuu, että olen tulossa isoisäksi. Aion pitää osaltani huolta Hannun lapsesta niin kauan kuin henki minussa pihisee.
-E.K.
Jälkikirjoitus: kuten Uije-setäkin jo opetti, on aina oltava "tip-top", eikä puvusta luovuta kuin pakon edessä. Luulenpa, että tämän myötä minullakin on syytä soittaa vaatturilleni ja sovittaa niin sanottua "vaarinpaitaa"!
meidän on aika jutella.
Avaan tämänkertaisen viestini juhlallisesti mainion Loirinuotiolla-ohjelman tunnuslauseella. Tuossa lauseessa ja sen esittäjässä on paljon viisautta, jota syvästi kunnioitan. Ja liittyypä Vesku hieman käsittelemääni aiheeseenkin. On "mammuttipostaukseni" vuoro.
Edellisessä jälkikirjoituksessa jo hieman innostuinkin näyttelijä-laulaja-"Mestari" Samuli Edelmannin paluusta Helsingin kirkkaisiin valoihin. Tarkoitukseni oli pohtia ääneen mahdollisuuttani tavata vanha tuttuni Edelmann, mutta aiemmin tänään saamani viestin perusteella näemme piakkoinkin. En paljasta vielä mistä on kyse, vaan asia vaatii pidemmänlaista alustusta.
 | |
| Aika ei kohtele Mestareitakaan silkkihansikkain. |
Samuli Edelmann ja Vesku Loiri tunnetaan omalaatuisesta ja arvokkaasta suhteestaan. Vesku on kutsunut Samulia omaksi pojakseen, ja Edelmann suitsuttaa Loiria kuin isäukkoa. Hannulla ei koskaan ollut omaa isää saatika äitiä. Olen aiemmin kutsunut Vekkua Hannulle loirimaiseksi isähahmoksi, mutta tällä kertaa puhun omasta roolistani pojan kasvatuksessa.
Muistan, kun palasin 70-luvun lopulla lyhyeltä ulkomaanmatkalta. Se oli yksi viimeisimmistäni. Tölikässä vaatteet vaihdettuani päätin pistäytyä Enon luona tilalla. Saavuttuani pihaan huomasin tuon pienen pojanklopin haravoimassa maata hieman tuskastuneen oloisena. Riensin heti tupaan kysymään Vekulta, mistä oli kysymys. En kovin paljon kasvatuksesta tiedä, mutta mielestäni tilanne vaikutti lapsityövoiman käytöltä. Hannu oli niin nuori, että hänen olisi pitänyt olla leikkimässä muiden viikareiden kanssa eikä Enon orjatyövoimana. Sitä paitsi en edes tiennyt, mistä skidi oli tilalle ilmestynyt.
Eno selitti hieman epäselvästi Hannun taustan. Minulle vielä tähän päivään asti tuntematon sukulaisnainen oli jättänyt pojan Vekun huomaan ja kadonnut jonkinlaisessa elämänkriisissä Hannun elämästä. Vekku tuskin oli edes huomannut tapahtuman kulkua "möyhyteltyään" tapansa mukaan hieman rankemmin. Tilanteeseen herättyään hän oli päättänyt laiskuudessaan laittaa pojan hommiin ja jatkanut bonginsa seurassa löhöilyä.
Hälytin Ylermin paikalle, ja yhdessä päätimme auttaa pojan kasvatuksessa. Tätä ukkoa ei kovin usein nähdä talikon kanssa pellolla heilumassa, se on selvää, mutta hätätilanteessa nielin ylpeyteni ja auttelin asioiden hoidossa sitä mukaa kuin ikinä pystyin. Eno istui visusti perintöarkkunsa päällä, joten jouduin hankkimaan jopa töitä vuonna 1980 ostaakseni pojalle tarvittavat vaatteet ja varusteet.
Meistä tuli Hannun kanssa ajan myötä läheiset ystävät, ja muistelenkin erästä tapausta lämmöllä. Jolppi halusi 80-luvulla kaupunkiin katsomaan jääkiekko-ottelua, eikä Enosta ollut mukaanlähtijäksi. Saavuimme Hannun kanssa "Nordikselle", kun huomasimme, että oli eräänlainen isät ja pojat -ilta käynnissä. Pojat pääsivät isiensä kanssa ilmaiseksi otteluun. Lapsettomana poikamiehenä minua hymyilyttää yhä muistelo siitä, kun tuo kirkassilmäinen nassikka kutsui minua lipunmyyjän edessä "faijaksi". Pääsimme alennettuun hintaan otteluun, ja saimme vielä makeat naurut - myyjä nimittäin huomautti kaupan päälle yhdennäköisyydestämme.
Hannu kasvoi normaaliin tapaan, mutta kaikki ei mennyt ongelmattomasti. 90-luku oli vanhalle liitolle rankkaa aikaa. Kunnollinen ja ikuiselta tuntunut Neuvostoliitto kaatui, ja rajan yli tuotiin yltyvällä vauhdilla "jatkettua kamaa". Vekku-eno koki vakavan psykoosin ja sekosi lopullisesti. Tuohon aikaan hänen kykynsä muodostaa järkeviä lauseita alkoi taantua perinpohjaisesti. Veijo pyrki vastustamaan ulkomaankauppaa omalla "busineksellaan", kärsi tuomionsa ja uusi elämäntapansa. Ylermi oli kuollut jo ennen vuosikymmenen vaihdetta, mistä nuori Hannu traumatisoitui ikuisesti. Tilanpito oli raskasta työtä, ja Hannu päätyi jättämään koulut kesken ja pakeni Enon valvovaa silmää Samulin porukkaan keittämään pontikkaa. Syytän tästä itseäni, sillä minä uudesta teknologiasta innostuneena ostin itselleni ensimmäisen tietokoneeni ja "vaporisaattorini". 90-luvun alku meni lähinnä punaisin silmin näyttöpäätettä tapittaessa.
Jossain vaiheessa kuitenkin oli minunkin aika astua ulos komerostani, ainakin hetkellisesti. Isähahmon on jossain vaiheessa tehtävä väliintulo "poikansa" huonojen elämäntapojen takia. Minä ja Vesku yritimme kumpikin patistaa alkoholisoituneet suojattimme parempaan elämään, ja vain toinen meistä onnistui. Edelmannista näemme, että Vesku se ei ainakaan ollut.
Näin Hannussa paljon itseäni, ja toivoin hänen käyttävän potentiaalinsa parempaan. En halunnut hänelle samaa epämääräistä elämänkaarta kuin itselläni. Otin nuoren miehen puhutteluun, ja sovimmme että hän saa pysyä jonkin aikaa luonani Tölikässä, mikäli hän ottaa vastaan asettamani ehdot. Hankin hänelle työpaikan elintarvikevarastolta ja laitoin hänet takaisin koulunpenkkiin. Hannu teki mukisematta aamulla työnsä ja lähti sen jälkeen iltaluokioon suorittamaan kurssejaan vaihtelevalla menestyksellä. Tila rapistui tällä aikaa, mutta sinä päivänä, kun hän sai viimein lakin päähänsä, tunsin suurta ylpeyttä. Väitän jopa, että Enonkin poskelle vierähti kyynel silkasta liikutuksesta.
Palataksemme tähän päivään: voin ilolla ilmoittaa, että Hannu on tästä ajasta viisastuneena jatkanut hyveellistä elämää ilman sen kummempia lankeemuksia. Asiat ovat jopa niin hyvin, että tänään sain kuulla, että hän ja hänen naisystävänsä ovat saamassa lapsen. Sain tunnustelevan kutsun varpajaisiin, joihin itse Mestari Edelmannkin on kutsuttu. Kaiken kertomani jälkeen voitte varmaan uskoa, että olen haljeta tyytyväisyydestä. Vaikka en ole isä, minusta tuntuu, että olen tulossa isoisäksi. Aion pitää osaltani huolta Hannun lapsesta niin kauan kuin henki minussa pihisee.
-E.K.
Jälkikirjoitus: kuten Uije-setäkin jo opetti, on aina oltava "tip-top", eikä puvusta luovuta kuin pakon edessä. Luulenpa, että tämän myötä minullakin on syytä soittaa vaatturilleni ja sovittaa niin sanottua "vaarinpaitaa"!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)