"Nyt köyhän niin kuin rikkaan luo suloinen joulus tuo", eli joulu Tuusulassa

Rakas lukija,

on joulun jälkilöylyjen aika.

Vietin pyhistä hartaimman perinteiseen tapaan Tuusulassa Vekku-enon ja Hannun seurassa. Yritin jälleen kosiskella ystävääni Veijoa mukaan, mutta hän vietti mieluummin klassisen perhejoulun. Ymmärrän kyllä.

Olin vielä aatonaattona töissä, josta matkasin joulubonusteni siivittämänä suoraan taksilla Tuusulaan. Tästä "filmitähtimäisestä" saapumisestani intoutui Eno vitsailemaan halki joulun pyhien, jopa kyllästymiseen saakka.

Hannu ja Vekku olivat laittaneet tuvan miesvoimin oikein kodikkaaksi ja jouluisaksi. Nurkassa komeili varmasti Tuusulan uljain kuusi, jonka koristelimmekin heti tervetuliaiskahvien jälkeen. Hannu oli hakenut kaupasta asianmukaisia virvokkeita, joita nautittiin hyvissä ajoin ennen saunaa, sen aikana ja jälkeen. Mikäpä jouluoluen voittaisi?

Anttilan suvun vuosisatoja vanha saunarakennus henkii kaikkien menneiden joulujen tunnelmaa.

Jopa Vekun tavallistakin rauhattomampi olemus seesteytyi pehmeän löylyn laskeutuessa hartaan mieskolmikkomme ylle. Tuusulanjärven ohuen ohut jääpeite kutsui avannolle, mutta sellaista ei ollut Eno lupauksistaan huolimatta kairannut. Pettymystäni tasoitti kuitenkin aaton joulupäivällinen, jota vesi kielellä odotin.

Eno oli kaksi päivää paistanut valtaisassa kiviuunissaan perinteistä joulunautaa. Kyseinen nauta oli kesän laiduntanut ja syönyt ylimääräisen annoksen rehua joka päivä ainoastaan päästäkseen kokonaisena paistumaan joulun kunniaksi. Tämä Vekun bravuurina tunnettu jouluherkku onnistui tänä vuonna aiempaakin paremmin.

Palanpainikkeeksi saimme tuhdit laatikot, rosollit ja Hannun ja minun savustamat kalat. Vekku ei ole kalaa kymmeniin vuosiin syönyt, sillä vedenelävät saavat hänet muistamaan Mallasveden äärellä kokemaansa nöyryytystä muuan metsän erakon taholta.

Eno ihailemassa rakasta
Tuusulanjärveään.
Vain joulusauna ja kotiseuturakkaus
rauhoittavat tätä Veijon mielestä
häiriintynyttä persoonaa.
Pahoittelen painokopiosta
otetun kännykkäkuvan laatua.

Aattoiltana Eno intoutui tavoistaan poiketen "tonttuilemaan" ja saapui tupaan valtava säkki täynnä lahjapaketteja, kaikki osoitettuna minulle ja Hannulle. Paketeista paljastui kuitenkin pelkkiä vessapaperirullia käärö toisensa jälkeen. Onneksi joulumieli antoi Enon piruilut anteeksi, ja luovutin hyvillä mielin ostamani jouluisen vesipiippusen uudelle omistajalleen. Hannulle hankin uuden nahkatakin, joka näytti istuvan varsin mukavasti. Hannu puolestaan oli leiponut meille kumpaisellekin tuhdit suklaakakut, joita herkuttelimme joulukahvin ja riemukkaasti porisevan bongin äärellä.

Joulupäivä ja tapaninpäivä sujuivat rentoutuessa ja vanhoja muistellessa. En palaa nyt sen kummemmin muisteloihimme, sillä sain joululomallani monia hyviä "postausideoita", joista saatte kuulla myöhemmin.

Palasin kotiin hieman haikeana, mutta silti tietoisena siitä, että vietämme tänään yhdessä uuttavuotta "Tuusulan poikien" seurassa. Jouluna maistui varsin mieto olut, mutta tietäähän sen tyhmempikin, että tämän juhlan kunniaksi maistellaan vähän tiukempaa tärpättiä.

Iloista ja onnellista uutta vuotta teillekin, rakkaat lukijani. Palataan aiheeseen jälleen tammikuussa!

-E.K.

Jälkikirjoitus: sunnuntaina muuten alkaa uusi tv-ohjelma, jota aion varmasti seurata. Muistakaa tekin katsoa "Loirinuotiolla", oman ikäpolveni tulkitsijan tarina.

Naisista, osa II

Rakas lukija,

on "tilinteon hetki".

Minulla, Esko Komerolla, on ollut niin sanottu "putki" päällä. Olen ollut "sekaisin kuin seinäkello", niin päihtynyt, etten ole saanut tietokonettakaan auki.

Nyt on korkki visusti kiinni, ainakin toistaiseksi.

Mielialani hiljalleen kohentuessa onkin aika lunastaa lupaukset ja kertoa teille hieman naisista. Muutamat pilkkakirveet ovat minua lähestyneet ja väittäneet, että viime "postauksessa" mainittu Pauliina Anttila olisi ollut elämäni ainoa "menoflikka". Johan sen jo ulkomuodostanikin näkee, ettei asia missään nimessä näin ole.

Lyhyt juttu Pauliinan kanssa jätti minut aikanaan "janoiseksi". Yritin sammuttaa puutettani tarttumalla ystävääni pulloon, mutta jo varhain tajusin, että tarvitsin jotain muuta. Tätä piti odottaa aina kesään 1976, jolloin Ylermi sai minut skoijattua latotansseihin ollessamme "matkalla" Mikkelissä.

Vaikka monessa asiassa pystyväinen mies olenkin, latotansseissa seisoskelin "seinähorsmana". Minua edellisestä naiskokemuksesta pettyneenä suorastaan ujostutti lähestyä Mikkelin seutukunnan kauniita neitosia. Ajattelin, että tämä poika ei enää pukille kiipeä.

Olin onnekseni kuitenkin väärässä. Tanssiaisia seurannut yö oli yksi elämäni kiihkeimmistä.

Florentina.
Oli muuten hyvät "saaliit" Kyyvedellä.

Aloitteen teki naisten hakuvuorolla lyyli, joka ilmoitti nimekseen Florentina. Herrasmiehenä en mene yksityiskohtiin, mutta sen verran voin kertoa, että päädyimme viettämään yhdessä koko viikonlopun Florentinan vanhempien kesämökillä Kyyveden rannalla. Pyhän ohjelma oli yksinkertainen, mutta ikimuistoinen: naimme, naimme, kalastimme ja naimme.

Palattuani "sivistyksen pariin", ei vanha irvileuka Ylermi tohtinut uskoa "flaksiani". Hän väitti kivenkovaan allekirjoittaneen olleen vain tautisenmoisessa "käävässä" ja kuvitelleen koko jutun. Pitkän kotimatkan sain moista pilkkaa osakseni, mutta koti-Töölön päässä kehittämäni matkakuva (tosin painokopio) sulki vääräleuan. Voin myöntää, että kokemus Florentinan kanssa oli niin taianomainen, etten sitä tohtinut itsekään uskoa.

Jokin arvoitus Florentinaan kuitenkin näyttäisi liittyvän. Sunnuntai-iltapäivän eronhetkellä neito vaikutti silminnähden vaivaantuneelta, ja kävi ilmi, että hänen antamansa puhelinnumero ei ollut käytössä. Olen sittemmin päätellyt, että nainen oli valehdellut nimensä. Tokkopa kesämökkikään kuului hänen vanhemmilleen. Ettei olisi rouva ollut vain "vaihtelun perässä"?

En tohtinut kertoa teille tapauksesta viime postauksessa, sillä minua suorastaan hävettää tällainen aviorikoksen työkaluna toimiminen. Nyt, kuten sanottu, on kuitenkin tilinteon hetki.

-E.K.

Jälkikirjoitus: Veijo tuossa taas soitteli ja pyysi Petelle oluselle. Minä toki suostuin, mutta tähdensin pysytteleväni limonaatilinjalla. Uskon, että Veijolle tämä sopii paremmin kuin hyvin. Hänhän ei ole aikoihin juonut kuin "saunakaljan".

Kuulumisia + Mestarit taas areenalle!

Rakas lukija,

tarkoituksenani on ollut kirjoittaa jo useamman päivän ajan, mutta pienimuotoinen "masennuksenpoikanen" on häirinnyt keskittymistäni. Töistä on otettu saikkua, bongi on porissut, tottakai.

Mutta jotain iloistakin on elämääni ilmaantunut: muisteloillani on nyt yli tuhat lukukertaa! Tilastojen mukaan eniten "teitä" tuntuisi kiinnostavan avoin "tilitykseni" aiheesta Naiset (osa I). Nyt kun masennus alkaa "luonnonlääkitykseni" avulla laantua, voinkin pureutua "mimmipostaukseni" toiseen osaan.

"Mestari Kaunisto" on tässä kuvassa
vielä elämänsä kunnossa. Nykyisin
asia saattaa olla toisin...

Hectorilla on keikka Lahdessa tänään.

Muistan ikuisesti "Mestarit areenalla" esiintymässä Hartwallilla 29. lokakuuta 1998. Se oli ensimmäinen kerta, kun minua kehotettiin eläköitymään työstäni. Vielä tuolloin se ei käynyt päinsä, sillä olinhan ollut töissä vasta 18 vuotta. En kuitenkaan miellä itseäni edelleenkään "kehäraakiksi", sillä minulla on teille uudistusehdotus.

Olen aina surrut "kuolleita mestareita", mutta suurinkaan kaipuuni ei heitä takaisin voi tuoda. Onneksi meillä on oiva joukko elossa olevia musiikkilahjakkuuksia, joista voimme koota hyvinkin tasokkaat "Uudet Mestarit":

Riki Sorsa, Pasi Kaunisto, Mikko Kuustonen, Samuli Edelmann ja Tommi Läntinen.

Tosin suhtaudun Läntisen "keikkakuntoon" hieman skeptisesti - sen verran hurjasti otti mies kolpakkoa jo kasikytluvulla. Jos en aivan väärin muista, taisi Tommille maittaa myös niin sanottu "hatshi". Melkoisella varmuudella voidaan väittää, etteivät ryhmän muutkaan jäsenet mitään "raittiusliikkeen jäseniä" ole.

Kaikille lukijoilleni oikein "mestarillista" viikonloppua! Minä tästä innostuneena laitankin Pasi Kauniston parhaat -savikiekon pyörähtelemään "yhden miehen bileideni" taustalle.

-E.K.

Jälkikirjoitus: olen pahoillani hiljaisesta viikosta. Onneksi nyt olen päässyt itse herra "Kuviksen" sanoin ylös "itsepetoksen loputtomasta suosta",
ja pyhien jälkeen onkin luvassa kauan odotettu "naispostaus".

"Mä kuuntelin kun sävel sinessä soi", eli muisteloa lapsuusvuosilta

Rakas lukija,

kävin tuossa ostamassa "melleiksi" perinteikkäitä, jo vuodesta 1925 valmistettuja Carneval-keksejä.

Klassikkokeksin kepeä maku suussani toi mieleen erään tölikkäläisen, josta en olisi muuten muistanutkaan teille kertoa. Temppelikadulla asunut Uije-setä tapasi tarjota meille näitä herkkuja käydessämme Vekku-enon kanssa kylässä 50-luvun alkuvuosina. Oli meillä kolleilla oikeat "kissanpäivät", kun Uije-sedän käsi haroi kaapin ylähyllyllä lepäävää keksirasiaa. Osasimme toki keksejä odottaa, mutta silti yllätyksen riemu oli joka kerta yhtä suuri.

Uije-setä ei ollut kaikille yhtä kiltti.

Hän yhdessä toverinsa Gössen kanssa oli pitänyt hallussaan Etelä-Helsingin kokaiinikauppaa jo 20-luvulta asti. Erityisesti Gösse syyllistyi jokaisen "diilerin" perisyntiin, eli ei ollut itse aivan "kuivilla" narkoottisista aineista. Minun lapsuuteni muistoihin kuuluu "pollepäissään" vahvasti sekoileva Gösse, jolle huumeet koituivatkin ennenaikaiseksi kuolemaksi. Onkin onni, etteivät miehet myyneet vielä ennen sotia "heppaa", sillä muutoin olisi Gössen lähtö ollut tätäkin varhaisempi.

Uije-setä oli kuitenkin siviilissäkin herrasmies. Hän oli aina "tip-top", ja edelleen noudattamani tyyli onkin häneltä opittu. Erityisesti vaimoaan Helenaa hän kohteli kuin "kukkaa kämmenellä". Sääli, ettei heillä ollut omia lapsia. Kenties juuri lapsettomuudestaan johtuen Uije oli aina isähahmona meille "kulman viikareille". Samaa perintöä jatkaa Vekku-eno suhteessaan sukulaispoikaansa Hannuun.

Uije-setä tuvassaan näppäilemässä mandoliinia.
Minäkin yritin hallita soitinta, mutta edes itse "mestarin"
opit eivät tähän "puupäähän" tarttuneet.

Taidanpa käväistä taas Temppelikadulla katselemassa Uije-sedän vanhaa kotitaloa. Muuten tunnelma on täysin ennallaan, mutta ikkunasta ei enää kantaudu Uijen iloisen mandoliinin sointi.

-E.K.


Jälkikirjoitus: lupailemani "naispostaus" on tulossa, älkää hermostuko. Ja lisää "silmäkarkkia" on arkistojeni kätköistä luvassa sitä kaipaaville.

Maalaisia muisteloita + vastaus kysymykseen

Rakas lukija,

sain eräältä seuraajaltani varsin mieluisan kysymyksen, joka kuuluu seuraavasti: kuinka niin "sekapäinen" mies kuin Vekku-eno on onnistunut pitämään maatilansa elinvoimaisena kaikki nämä vuosikymmenet?

Eno tilallaan päsmäröimässä.

Vastaushan on ilmiselvä: ei Eno tilasta huolta pidäkään.

Tilasta on käytännössä jo 80-luvun puolivälistä lähtien vastannut tuolloin vielä murrosikäinen Vekku-enon sukulaispoika Hannu Anttila. En tosin tiedä mitä kautta hän Enolle sukua on, sillä Vekullahan ei sisaruksia tunnetusti ole. Ainoa minun tietämäni sukulainen on hänen suloinen serkkunsa Pauliina. Vekku tosin puhuu elämästään niin vähän, että suku saattaisi olla laajakin.

Hannu on yhä tilan oikea isäntä, vaikka hänen elämänsä onkin ollut hieman myrskyisää. Vekku asuttaa lähinnä yksiötään täällä Tölikässä, mutta käy silloin tällöin rehvastelemassa Hannulle "talonpoikaisin elkein".

Hannu ahkeroi Enon haukansilmän alla.
Hän on ollut jo nuoresta pitäen tilan todellinen isäntä.
Kuvat painokopioita, tottakai.

Allekirjoittanut on toki autellut vuosien saatossa Hannua tilanpidossa, ja myös vanha Ylermi uurasti aikanaan Enon tiluksilla. Veijoa ei sen sijaan juuri Tuusulassa ole nähty, sillä hän ei kestä Vekku-enon "sietämätöntä luonnetta".

Lapsena Hannu oli tykästynyt erityisesti Ylermiin, joka koki olevansa pojalle eräänlainen "kummisetä". Ylermi pitikin aina kuolemaansa asti huolen siitä, ettei Vekku-eno simputtanut nuorta "renkiään" liialti.

-E.K.

Jälkikirjoitus: Hannu se minulle edellisen postauksen "painokopionkin" lähetti. Voisinkin palata jossakin kirjoituksessani tämän Enon erikoisen sukulaispojan tempauksiin...

"Yön harsoon maa tummentuu, kuin uupunut se päivään ois"

Rakas lukija,

lupaukseni mukaisesti kävin vähän vinttikomeron puolella "kaivelemassa" kuvia tätä muisteloa varten. Paljastuipa ikäväkseni, että kauan etsimäni kuva onkin jämäkästi tuusulalaisen piirongin kätköissä (ellei Eno ole sitä piipussaan polttanut). Onneksi Eno suostui pitkällisen maanitteluni jälkeen lähetyttämään kuvasta varsin iäkkään "painokopion". Alkuperäistä hän ei suostu umpimielisyydessään luovuttamaan, vaikkei sillä mitään tee.

Pilkillä. Vasemmalla istuskelee allekirjoittanut,
vieressä kairaa metsän erakko "Kale".
Kuvan otti Vekku-eno, tottakai.

Oheisessa kuvassa olen Mallasvedellä pilkkimässä suurinpiirtein helmikuussa 1966. Pilkkitoverinani toimii paikallinen metsän erakko, kenties jo edesmennyt ystäväni Kaarlo "Kale" Linkola junior. Kuvan ottaja, siis Vekku-eno, ei vaivautunut osallistumaan saaliin "narraamiseen". Varsinkin Kale suhtautui piikikkäästi Enon talonpoikaiseen nokkavuuteen. Uskokaa tai älkää, mutta tuohon aikaan meitä kutsuttiin "pullamössösukupolveksi".

Päädyimme Mallasvedelle matkalla Lappajärvelle. Aikeenamme oli viedä "akoille" hieman kalaa tuliaisiksi, ja Valkeakoskella meidät ohjattiin tuolla asuneen suuren "kalamiehen" pakeille.

Tuohon aikaan metsissä eleli vielä erakkoja, noita todellisia luonnonystäviä.  Kale oli yksi näistä ja vietti hyvin yksinkertaista elämää metsän siimeessä. Hän suhtautui pilkaten kalanostoaikeisiimme ja tarjosi meille vain pilkkivälineet sekä lupautui tulla mukaamme järvelle. Tässä vaiheessa Vekku-eno turhautui ja päätti lähteä yöpymään valkeakoskelaiseen hotelliin.

Minä kuitenkin vietin sitkeästi yöni metsätuvalla ja sainpa kuin sainkin voitettua puolelleni jäyhän Kalen arvostuksen. Kalansaaliini jäi kuitenkin verrattain vaatimattomaksi. Kaarlo tunsi kalojen lisäksi myös siivekkäät ja väitti kirjoittaneensa lintukirjan 50-luvun puolella. Vaikka mies viisas olikin, en oikein usko hänen kirjoittaneen kirjan kirjaa. Sen verran "villi" oli hänen olemuksensa.

Toki Kalen sydämen puolelleni voittamisessa auttoi taskussani lymyillyt "tuutti", sillä kävi ilmi, että myös Kale oli pitkän linjan rakovalkeilla "sauhuttelija". Edellisen kesän sato oli jo korjattu, kuivattu ja jouluun mennessä poltettu. Muassani tuomani "pappilan hätävara" kelpasi hänelle paremmin kuin hyvin.

Erään Kalen kanssa yhdessä vietetyn hetken muistan ikuisesti. Istuimme hänen erätupansa portailla yösydännä ja ihastelimme yllämme avautuvaa rajatonta tähtitaivasta, jota eivät tuolloin vielä valosaasteet pilanneet. Kale oli kovertanut itselleen vanhasta pahkasta oikean "erämiehen bongin", josta maistelimme vuorotellen hyvässä hengessä minun tuomaani "evästä". Tunnelmoidessani kaunista ja rauhaisaa näkymää tajusin vihdoin, millaista on olla yhtä luonnon kanssa.

Kale kuitenkin herätti minut unestani kertomalla, kuinka huonolla tolalla asiat maailmassa ovat. Kaikki tämä miljoonien vuosien aikana kehittynyt kauneus oli ihmisen itsekkyyden ja lyhytnäköisyyden seurauksena katoamassa. Ymmärrettyään saastuttavan "tuhokulutuksen" suunnan Kale oli päättänyt irtautua tästä kestämättömästä elämäntavasta ja muuttanut metsään elättämään itsensä luonnon ehdoin.

Kaarlo selitti, että ihmisten määrää olisi jo silloisesta kuulunut vähentää dramaattisesti. Kun katsomme nykymaailmaa, tiedämme hänen olleen oikeassa.

Kaarlo pyysi minua jäämään luokseen "korven rauhaan", vaan minä hölmö kieltäydyin. Kale on kenties kirjaimellisestikin maatunut osaksi rakastamaansa metsää, mutta minä pakenin totuutta takaisin "kaupungin kirkkaisiin valoihin".

Kadun sitä joka ilta mennessäni nukkumaan.

Kale oli epäilemättä monen mielestä "hullu", mutta minun kokemukseni mukaan hän vain näki pidemmälle kuin muut. Kun näen rakkaan Tölikkäni muuttuneen tyhjien unelmien ja turhien tavaroiden perässä juoksevien ihmisten "kulutushelvetiksi" en voi kuin toivoa, että olisin tuolloin uskaltanut valita toisin.

Kaarlo on varmasti jo poissa, mutta hänen sanomansa on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan.

-E.K.

Jälkikirjoitus: olen havainnut, että pidätte erityisesti naisista kertovasta "postauksestani". Sille kenties jatkoa myöhemmin...

"Paljon, paljon hetki maksaa?"

Rakas lukija,

vastaus otsikon kysymykseen ainakin keväällä 1965 oli 16 markkaa ja 20 Coca-Cola -pullonkorkkia.

Enon ensikuvia uudella "kasettipokkarilla".
Myymälä, jota kutsuimme Johanssonin putiikiksi, mutta
jonka oikeata nimeä en saa millään päähäni.

Kaksikymmentä pulloa kolajuomaa joutui Vekku-eno kittaamaan saadakseen haaveidensa kameran: Agfa Iso-Rapid IF:n eli "kaiffareiden" kesken "kasettipokkarin". Unelma se oli, sen voin taata. Nimittäin Eno ei muuten vain alkoholittomia virvokkeita nauttinut tuolloin sen enempää kuin nytkään. Hänen tunnuslauseensa ei juuri keskitietä noudattajalleen taannut: "vettä tai viinaa, kunhan on kirkasta!"

Onneksi Enolle sentään "puru" on maistunut, ehkä liikaakin. Ovatpa kannabistuotteet toimineet "muusana" monissa niissäkin kuvissa, joita tässä muistia verestääkseni olen arkistoistani selaillut. Vekku-enon taidonnäytteitä on luvassa myös tulevissa "postauksissa".

Enon tuoreimpia kuvia.
Kertokaas "Kiasma-nuoret", mikäli tästä jotain
taidearvoa irtoaa...

Kuvat olivat rehellisesti sanottuna ainut syy vierailla Vekku-enon luona, ja nyt kun niidenkin taso on ollut väkevässä laskusuhdanteessa, en voi sanoa käyväni usein "Maestron" "pajalla". Useinhan sanotaan, että taiteilijoilla hulluuden ja nerouden välinen raja on kovin häilyvä. Enon kohdalla on kuitenkin selvää, että raja on ylitetty.

 -E.K.

Jälkikirjoitus: lupailin jo aiemmin tarinaa Vihreästä liitosta, mutta eräs elintärkeä valokuva on hukassa. Käyn "vinttikomeron" vielä kertaalleen läpi, jospa se sieltä löytyisi.

Avoin kirje Tuomas Enbuskelle

Rakas Tuomas,

olen jo kauan seuraillut tekemisiäsi eritoten median kentällä. Sinulla on paljon rahaa, hieno auto ja valtava mediajulkisuus. Kuulin taannoin, ettei "roihukaan" ole sinulle aivan vieras. Tiedät mistä puhun. Tämä on hatunnosto Sinulle, Tuomas.

Olet puhunut muun muuassa tuloerojen tarpeellisuudesta. Darwinismissasi haluaisit viedä ihmiskunnan niin kutsuttuun selviytymistaisteluun, jossa vahvin pärjää ja jokainen on oman onnensa "seppä". On ilahduttavaa havaita, kuinka rohkeasti juuri Sinä olet nostamassa ihmisistä älykkäimpiä ja lahjakkaimpia korkeimmalle jalustalle.

Tuomas Enbuske.

Olet eurooppalainen. Olet kosmopoliitti. Olet talk show -juontaja. Sivistyksestäsi ei näe sitä, että oppilaitoksesi on ollut lähinnä "elämän kova koulu". Minusta Sinä kirjoitat paremmin kuin kansakouluopettajasi olisi koskaan voinut odottaa.

Olen täällä Tölikassa kulkiessani törmännyt usein muihin kehitysvammaisiin ja surukseni huomannut heidän kaipaavan jatkuvaa holhousta. Kenties Sinä, Tuomas, voisit menestyneenä kohtalotoverina käydä tuolla asuntolassa inspiroimassa ja innoittamassa itsenäisestä elämästä haaveilevia "nuoria enbuskeja".

Päättäväisyytesi on täytynyt olla teräksisen luja, kun olet selättänyt heikon lähtökohtasi asettamat haasteet matkallasi kohti "kansan huippua". Vaikka en osaa olla asioista kanssasi juurikaan samaa mieltä, en voi kuin ihailla valtavaa rohkeuttasi unelmoida yhteiskunnasta, jossa et lähtökohtaisesti itse olisi "valioluokkaa". Olisit kenties lähempänä julmasti potkittua kulkukoiraa kuin pöyhkeästi valtikkaansa heiluttavaa "möhömahakuningasta". Olet siis todellinen filosofi.

Johan tässä ajoittain masentuneena osaa vanhempikin valtiomies inspiroitua menestystarinastasi, hyvä Tuomas. Toivotankin Sinulle oikein mukavaa viikonloppua! Kenties joskus vielä jaamme veljeyden nimissä yhteisen "savutorven"..?

-E.K.

Henkimaailman hommia + "nyt sitä taas saa"

Rakas lukija,

kävinpä tuossa eilisiltana Veijon kanssa Peten pubissa juomassa yhdet keskioluet. Olipa piristävä, mutta samalla kovin surumielinen tapaaminen. Vaikka Veijosta kovin pidänkin, näen hänen kasvoissaan aina enemmän vanhaa Ylermiä. Se saa minut pohtimaan kuolemaa.

Veijo tajusi alakuloni, ja erotessamme hän sujauttikin popliinitakkini taskuun minigrip-pussillisen kauan kaipaamaani "viljelytuotetta". Kotimatkalla nautinkin jo vähän paremmasta tupakasta.

Ylermin hautajaiset.
Allekirjoittanut toinen vasemmalta.
Tilaisuus oli vähäeleinen, mutta sitäkin hartaampi.

Ylermin kuolema yllätti meidät kaikki. Hän putosi sudenkuoppaan Lappajärvellä ollessamme virkistämässä lapsuuskesiemme muistoa elokuussa 1984. Varsinainen kuolinsyy oli sisäinen verenvuoto, mutta onnettomuutta ei olisi tapahtunut ilman runsasta, päiviä jatkunutta päihteidenkäyttöä. Voin sanoa, että kovin moni muisto ei sillä reissulla terävöitynyt.

Syytän kuolemasta osittain itseäni, sillä lähdin "kannabispirun" yllyttämänä kuskaamaan haavoittunutta Ylermiä Porin kaupunginsairaalaan, vaikka lähempänäkin olisi ollut aluesairaala. Juuri mitään ei ollut tehtävissä, ja vuorokautta myöhemmin Ylermi menehtyi sairasvuoteellaan.

Sydäntä kuitenkin lämmittää tieto siitä, että Ylermi sai kuolla parhaan ystävänsä ja veljensä ympäröimänä. Hän oli tajuissaan, "huumormielellä" ja juttutuulella hamaan loppuun asti, vaikka tiesi lähdön olevan vääjäämätön.

Minä ja Veijo tapaamme viedä joka pyhäinpäivän aattoiltana Ylermin haudalle "käärityn kukan", joka on jostain syystä aina kadonnut käydessämme paikalla uudelleen. Liekö vanha Ylermi-vainaa käynyt "rajan takaa" vetämässä henkoset kultaisen "Merimiestriomme" kunniaksi..?

-E.K.

Jälkikirjoitus: nyt kun pääsin jälleen "pajarin" makuun, voisinpa kertoa teille hieman alkuperäisestä Vihreästä liikkeestä...

Rakkaan ystävän muisteloa Tuomisen Jamin tulkitsemana.

Naisista, osa I

Rakas lukija,

olen niin sanottu "yksinäinen mies".

Olen ehkä aiemmin jo puhunut vaikeudestani kohdata vastakkaista sukupuolta "kotirintamalla". Työssäni keskisuuressa mallitoimistossa tapaan päivittäin hyvinkin kauniita "lyylejä" ja joskus pääsen heitä jopa kotiovellenikin saattamaan. Kuitenkin kotona valloittava puoleni hiipuu luodessani silmäyksen "datanurkkaukseeni", jossa tietokoneeni näytön kylmä ja keinotekoinen valo sekä bongini iloinen porina saavat minut unohtamaan naisen läsnäolon. Kotona vajoan välinpitämättömän masennuksen pauloihin, mikä saa naiset poikkeuksetta lähtemään luotani.

On minullakin silti naishaaveeni. Ei tämä teidän vanhempi valtiomiehennekään suinkaan kokematon näissä "puuhissa" ole: pääsinpä kerran jos toisenkin aikanani ryskyttämään tuusulalaisen ladon takaseinää.

Elämäni rakkaus Pauliina kesällä 1972.
Vekku-eno oli autuaan tietämätön...

Ihastukseni oli ja on edelleen Vekku-enon serkku Pauliina. Tapasin hänet kesällä 1972 ollessani auttelemassa Enoa sokerijuurikaspelloilla. Reippaassa nousuhumalassa ahkeroidessani osui katseeni kahteen "meloniin". Ihastuttava Pauliina "työskenteli" ja "ilakoi" kanssani kokonaisen viikon.

Viriiliyteni aikaa leimasi se seikka, että puuhamme sijoittuivat Tuusulaan eivätkä yksiööni Tölikässä. Kun riemulomani maalla loppui, päättyi samalla "yhteydenpitommekin", sillä Pauliinan vanhemmat kielsivät tätä jyrkästi tapaamasta enää kaltaistani "hulttiota".

Olen näin vanhemmiten alkanut kokea sydänalaani kiusaavaa kaipuuta poikuuteni vienyttä Pauliinaa kohtaan. Aion vielä rimpauttaa hänelle joku päivä ja pyytää "kahville" kanssani. Tästä aikeesta minua muistuttaa yöpöydälläni edelleen koreileva valokuva rakkaastani, jota katsellessa "vanhakin vetreytyy".

Kun on masentunut ja yksinäinen, lämmittää mieltä tällainen haave. Mitähän Pauliinalle lie kuuluu? Se selvinnee apatiani joskus väistyessä. Kenties saan rohkeuteni takaisin, kun voimaannuttava yrtti jälleen tunkeutuu aivooni. Mutta silloin ajatukseni saattavat olla jo muualla...

-E.K.

Jälkikirjoitus: Veijo tuossa soitteli männä päivänä ja pyyteli "oluselle". Saa nähdä lähdenkö mukaan... Veijon näkeminen voisi kyllä piristää.

Komeroitumisesta, eli alfasta betaksi ovenavauksella

Kolme iloista "pilvenveikkoa".
Ylermi, allekirjoittanut ja Veijo Sibeliuksenkatu 5:n portailla keväällä 1963.

Rakas lukija,

olen rehellisesti sanottuna ollut viime aikoina hieman "alamaissa", ellen suorastaan "masentunut". Syynä lienee tauko "pajautuksesta", eikä syy ole lainkaan omaehtoinen. "Luukku" meni toistaiseksi "kiinni".

Tässä mielentilassa onkin ajankohtaista puhua päihteidenkäyttöni ja syrjäytymiseni historiasta. Olen aina ollut päihteiden suhteen ns. vanhan liiton miehiä, ja pienen "kiltamme" tunnuslause kuuluikin seuraavasti: "mieluummin liialliset kuin vajavaiset".

Oli vuosi 1963 kun ensi kerran siemaisin "kääryleestä".

Päivä paistoi ihanasti. Olimme tuolloin viettämässä oppikoulun jälkeistä "sapattiaikaa". Santalan Ylermi kertoi tutustuneensa Kalliossa muutamaan "tyyppiin". Nämä olivat tarjonneet nuorukaiselle maistiaisiksi jonkin naulan "hassista". Sitä piti toki parhaiden "kaiffareiden" kanssa päästä kokeilemaan.

Siitä alkoi alamäki.

Syrjäydyin kuukauden sisällä tapahtuneesta. Mutta älkää käsittäkö väärin. Olen sosiaalisesti erittäin pystyvä ja puheliaskin ihminen. Ongelma on siinä, että tullessani oman kotini lämpöön menetän täysin kiinnostuksen ulkomaailmaan ja vajoan eräänlaiseen "apatiaan".

Minua pidetään ulkomaailmassa niin sanottuna "alfana", vaikka todellisuus on lähempänä "betaa". Tuntuu, kuin todelliset kasvonsa kotona paljastava minä olisi tympeä, luotaantyöntävä "masennussaasta". Tämä ristiriitainen jakomielisyys on johtanut syvään tragediaan "naisrintamalla". 

Kaltaiseni ihmisen on vaikea löytää ymmärtäjää, sillä olen kahden tulen välissä: alfoilta puuttuu empatia ja betat eivät lue minua joukkoonsa. Ylermi ymmärsi minua paremmin kuin kukaan tässä maailmassa. Ja hänkin on ollut jo tovin poissa.

Älkää käsittäkö tätä kuitenkaan kannabisvastaisuudeksi. Rakastan kannabista.

-E.K.

Jälkikirjoitus: naismuistoista ja -ihanteista sekä Vekku-enosta lisää tuonnempana, kenties jopa samassa "postauksessa"...

Pappi, lukkari, talonpoika, eno.

Vekku-eno.

Rakas lukija,

päätinpä kyhätä pienet "Lowryderit". Kyseisestä kaikille tutusta lajikkeesta tulikin mieleeni eräs henkilö, jolle oli heti pirautettava. Luurin toisessa päässä vastasi jokaiselle Tölikän ulkokasvattajalle tuttu Vekku-eno.

Vaikka allekirjoittaneellekin on jonkin verran "pajari" maistunut, on Vekku-eno kuitenkin aivan omaa luokkaansa. Välillä kummastelenkin, onko miehellä mitään muuta tekemistä, kuin imeä kotona "bongia" ja hoitaa "kasvimaataan".

Vekku-eno: "Halojaa..."
Esko Komero: "No Ekipä se täällä taas, mitäs Eno?"
V-E: "Olen tässä pari tuntia katsellut ikkunasta, kun meidän vanhaa yleisavainta käytetään. Ihmiset kulkee jatkuvasti vastapäisen talon ovesta sisään ja ulos..."
E.K.: "Jaa, no mites on muuten mennyt?"
V-E: "Onhan noita pidellyt. Tytär aloitti just koulun."
E.K.: "Mikä tytär?"
V-E: "Niin, puutarhakoulun."
E.K.: "Eno, eihän sulla ole skidejä."
V-E: "Kalenterissa on Marian päivä. Jos mul olis tytär sen nimi olis Maria."
E.K.: "Ootkos terveenä pysynyt?"
V-E: "Laivalla ajattelin pistäytyä."
E.K. "Sähän tulet helposti merisairaaksi."
V-E: "Telkkarista tulee pelkkää lumisadetta, tiäksä TSSHHHHH"
E.K.: "Följaatsä nyt ollenkaan? Kirjoitan tässä sinne verkkoon niitä muistelmiani, niin olisiko sulla joku erityinen muisto vanhoilta päiviltä?"
V-E: "Ylermi... vittu se kaiffari ei ole vieläkään maksanut velkoja!"
E.K.: "Hei, älä nyt vainajia solvaa."
V-E: "Vittu mä en tule mihinkään hoitokotiin, älkää soitelko enää!"
Tuut tuut tuut...

Olipa surullista huomata, kuinka Vekku-enolla on alkanut "päässä viirata". Tosin aika saattaa kullata muistot tässäkin asiassa. Itse ajattelin "spliffin" stumpattuani käväistä maitokaupassa, vaikka eihän ne tänä päivänä mitään Johanssonin putiikkeja ole.

-E.K.

Jälkikirjoitus: Vekku-enosta myöhemmin paljonkin lisää. Ei viitsi tässä ihan ensimmäisten kirjoitusten aikana liata miehen mainetta.

"Ei päivää ilman sinua, ei edes yötäkään", eli muisteloa kultaiselta 70-luvulta

Rakas lukija,

vietin koko 1970-luvun "pilvessä".

"Neuvostoliiton" johtaja Leonid Breshnev vuonna 1973.
Kymmenen vuotta sen jälkeen, kun aloitin pajautuksen - sattumaako?
(Huomaa yhdennäköisyys allekirjoittaneen kanssa...)

Kyseessä ei ollut kuitenkaan uutuudenviehätys. Kuten olen saattanut aiemmin mainita, olin 70-luvulle tultaessa ehtinyt pajauttaa jo useamman vuoden. Tarkalleen ottaen seitsemän vuotta. Määrät eivät toki silloinkaan olleet "kohtuukäytön" rajoissa. Mutta vuosikymmen muutti kaiken.

Pidän seitkytlukua eräänlaisena kulta-aikanani. Päiväni kuluivat lähinnä Santalan veljesten kellarissa (Caloniuksenkadulla) aikakauden suuria kysymyksiä pohtiessa meditatiivisen lääkeyrtin "höyryissä". Santalan veljekset, Ylermi (lepää rauhassa) ja Veijo, edustivat oman aikansa boheemeja, ja yhdessä muodostimme eräänlaisen "merimiestrion". Varsinkin veljeksistä vanhempi, Ylermi, oli tuohon aikaan voimainsa tunnossa.

Ilmarinkadulla sijaitsi tuolloin vanhan ajan sekatavarakauppa (Johanssonin putiikki?), jonka vakioasiakkaita olimme. Harvoin tosin kävimme "ostostemme" kanssa kassakonetta kilauttamassa. Putiikkiin pääsimme takaoven kautta Santalan isännän yleisavaimella. Hänhän oli aikanaan isännöitsijänä monissa Tölikän taloyhtiöissä, ja eläköidyttyään oli jättänyt veljeksille avaimen siinä toivossa, että jompi kumpi pojista siirtyisi hulttiotouhuistaan niin sanotulle "kaidammalle tielle". Toisin kuitenkin kävi, ja avainta käytettiin niin kutsuttujen "mänäreiden" (joita silloin tosin nimitimme "melleiksi") hankkimiseen tilanteessa, jossa taloutemme ei tarjonnut meille perinteisen "maksavan asiakkaan" roolia. Ja niitä tilanteitahan riitti.

Menin ensimmäistä kertaa töihin helmikuussa 1980. Tästä voitte päätellä, että koko edellinen vuosikymmen meni hulppeasti yleisavainta käännellessä. Santalan pojista ainoastaan Veijo päätyi viralliseen työelämään Ylermin keskittyessä pikemminkin "elämäntyöhönsä". Vaikka en tätä halua muistella, herätti kyseinen ristiriita veljesten välillä ajoittaista kärhämää.

Erästä tapausta Ylermi muisteli vielä kuolinvuoteellaankin röhönaurua päästellen. Pojat olivat viikkokausia taistelleet pienissä vainoharhoissaan siitä, kumpi oli varastanut toisen rahat. Todellisuudessa kummallakaan ei ollut mitään rahoja ollutkaan. Riidan saattelemana Ylermi otti isänsä vanhan Moskvitsin alleen ja karautti tuusulalaiselle maatilalle hakemaan ystävältään nitriittiä. Uljaana tavoitteenaan hänellä oli räjäyttää veljensä Veijo ilmaan sekoittamalla nitriittiä tämän "kannabissavukkeeseen".

Allekirjoittaneen huonoksi onneksi savuke päätyikin minun huulilleni, mutta minut pelasti jokaisen pajapään kirous: liekkiä ei löytynyt mistään. Etsiessäni niin sanottua "flekkiä" Ylermin sekavuustilat alkoivat laskea, ja hänen omantunnonäänensä kantautui paranoian ylitse. Mies paljasti suunnitelmansa, jolle Veijokin nauroi poikien lyödessä kauan odotettua veljenkättä.

Sellaista oli 70-luku.

-E.K.

Jälkikirjoitus: tämä murhayritys ei ollut suinkaan ainoa laatuaan, mutta siitä sitten lisää tuonnempana...

Krapulaisia pohdintoja + "aamupajautukset"

Tommi Läntinen.

Rakas lukija,

kirjoitin tuon edellisen ja koko blogin ensimmäisen "postauksen" niin sanotuissa "snadeissa möyhyissä".

Heräsin tuossa iltapäivällä karmeassa krapulassa aamutakki ylläni. Tottakai soitin töihin, että herra Komeron "saikku" jatkuu ja kyhäsin tärinää rentouttavat "aamupaukut" kahvin kanssa.

Kyllähän siinä ajatus tekstistä karkaa, mutta onko parempaakaan ajankohtaa aloittaa blogia?

Vielä hieman vapisevin käsin aamuisia "väsätessäni" havahduin taustalla soivaan leppeään reggaetyyliseen musiikkiin. Sattui eilisen illan "yhden miehen bileistä" jäämään soittolista pyörimään päälle yön ylitse, ja listaa suunnitellessani olinkin ajoittanut karibian rytmit "aamupajautusten" lomaan. En syvenny vielä sen kummemmin illan tapahtumiin, mutta alati heikkenevän lähimuistini tarkastelun sijaan voisimme palata yhä terävöityvän kaukomuistini tallentamiin tapahtumiin.

Minä, Esko Komero, olin Tommi Läntisen keikkarumpali.

Aika erikoista, mutta näin se on. Olin "pajautellut" tuohon aikaan jo pari vuosikymmentä. Tommi nuorempana kundina vasta aloitteli musiikkiuraansa, se oli jotain 80-luvun taitetta.

Olimme edesmenneen Ylermi Santalan ja hänen veljensä Veijon kanssa Turussa ryyppyreissulla, liftaamalla humalispäissä kai oltiin sinnekin päädytty. Nuori Läntinen oli hänkin "viinamäen miehiä", ja paikallisen krouvin edessä sitten hänen kanssaan laitomme pullon kiertämään ja kävimme läpi elämäntarinoitamme. Selvisi, että Läntinen oli ensimmäisen (sittemmin jo unohdetun) bändinsä kanssa tekemässä kyseisessä tavernassa ensimmäistä keikkaansa, ja ramppikuume oli iskemässä.

Me pojat tiesimme toki, että kunnon ryyppy auttaa vaivaan kuin vaivaan. Tommi alkoi siinä jo uhkua tarmoa ja matkasi hieman horjuen kohti lavaa, mutta hänet pysäytti eräs epämiellyttävä huomio. Rumpali oli arvon solistia odotellessaan "sammunut" rumpujensa taa, eikä hänestä ollut soittajaksi sinä iltana.

Onneksi minä olin "kannabistuotteiden" lomassa tutustunut siihen aikaan varsin eksoottiseen reggaemusiikkiin ja tottakai tunsin letkeän kompin suoniani myöten. Päätin pelastaa uuden leppeän tuttavuuteni Tommin pulasta ja soitimme muutaman biisin eräänlaista Jukka Pojan musiikin esiastetta: minä vaikutuksenalaisena perkussioissa, joku turkulainen nisti bassossa, ja tottakai Tommi joikaamassa suomenkielistä "Legalize it!" -tyyppistä sanomaa ja soittamassa kitaraa.

Keikka kesti hetken ajan, kunnes yleisö alkoi valua pois paikalta. Keikkaliksaksi saimme bäkkärille muutaman oluen, joita kilisteltiin porukalla ja vannottiin ikuisen veljeyden nimeen.

Parin vuoden päästä tästä toki ystäväni Ylermi Santala päätti heittää lusikan nurkkaan, mutta tämä tarina ja reggaemusiikki muistuttavat minua hänestä aina. Veijo Santalan kanssa käymme yhä sillointällöin olusella ja katsomassa jalkapalloa "isolta screeniltä". Muistelemme hänen veljeään ja yhteisiä kukantuoksuisia retkiämme. Saattaa olla, että Veijollekin vielä "moukku" maistuu, tiedä häntä.

Lisää tarinoita luvassa. Pysykää mukana.

-E.K.

Raotan komeroni ovea...

...teille rakkaat lukijani.

Tervetuloa Esko Komeron maailmaan.

Olen pesunkestävä tölikkäläinen, vanhan liiton "kasvimies" ja "pioneerihikikomerolainen". Esitän teille väitteen, jonka pureskeltuanne myönnätte kuitenkin todeksi: minä, Esko Komero, toin ns. "komeroskenen" Suomeen (ellen koko maailmaan).

Kaikki ne seuraamanne "komeroituneet vloggarit" ovat untuvikkoja verrattuna tähän "veteraanikomeroitsijaan" Tölikän laitamilta. Videokamera ei sovi käteeni, mutta kirjoituskonetta olen hakannut pikkupojasta lähtien.

Ns. "kannabistuotteisiin" tutustuin keväällä 1963.

Jatkan edelleen.

Pitemmittä puheitta, passaa sitä "rauhanpiippua", peace out!

-E.K.

Jälkikirjoitus: en ole myöskään koskaan suoranaisesti sylkenyt lasiin.