Avoin kirje Tuomas Enbuskelle

Rakas Tuomas,

olen jo kauan seuraillut tekemisiäsi eritoten median kentällä. Sinulla on paljon rahaa, hieno auto ja valtava mediajulkisuus. Kuulin taannoin, ettei "roihukaan" ole sinulle aivan vieras. Tiedät mistä puhun. Tämä on hatunnosto Sinulle, Tuomas.

Olet puhunut muun muuassa tuloerojen tarpeellisuudesta. Darwinismissasi haluaisit viedä ihmiskunnan niin kutsuttuun selviytymistaisteluun, jossa vahvin pärjää ja jokainen on oman onnensa "seppä". On ilahduttavaa havaita, kuinka rohkeasti juuri Sinä olet nostamassa ihmisistä älykkäimpiä ja lahjakkaimpia korkeimmalle jalustalle.

Tuomas Enbuske.

Olet eurooppalainen. Olet kosmopoliitti. Olet talk show -juontaja. Sivistyksestäsi ei näe sitä, että oppilaitoksesi on ollut lähinnä "elämän kova koulu". Minusta Sinä kirjoitat paremmin kuin kansakouluopettajasi olisi koskaan voinut odottaa.

Olen täällä Tölikassa kulkiessani törmännyt usein muihin kehitysvammaisiin ja surukseni huomannut heidän kaipaavan jatkuvaa holhousta. Kenties Sinä, Tuomas, voisit menestyneenä kohtalotoverina käydä tuolla asuntolassa inspiroimassa ja innoittamassa itsenäisestä elämästä haaveilevia "nuoria enbuskeja".

Päättäväisyytesi on täytynyt olla teräksisen luja, kun olet selättänyt heikon lähtökohtasi asettamat haasteet matkallasi kohti "kansan huippua". Vaikka en osaa olla asioista kanssasi juurikaan samaa mieltä, en voi kuin ihailla valtavaa rohkeuttasi unelmoida yhteiskunnasta, jossa et lähtökohtaisesti itse olisi "valioluokkaa". Olisit kenties lähempänä julmasti potkittua kulkukoiraa kuin pöyhkeästi valtikkaansa heiluttavaa "möhömahakuningasta". Olet siis todellinen filosofi.

Johan tässä ajoittain masentuneena osaa vanhempikin valtiomies inspiroitua menestystarinastasi, hyvä Tuomas. Toivotankin Sinulle oikein mukavaa viikonloppua! Kenties joskus vielä jaamme veljeyden nimissä yhteisen "savutorven"..?

-E.K.

Henkimaailman hommia + "nyt sitä taas saa"

Rakas lukija,

kävinpä tuossa eilisiltana Veijon kanssa Peten pubissa juomassa yhdet keskioluet. Olipa piristävä, mutta samalla kovin surumielinen tapaaminen. Vaikka Veijosta kovin pidänkin, näen hänen kasvoissaan aina enemmän vanhaa Ylermiä. Se saa minut pohtimaan kuolemaa.

Veijo tajusi alakuloni, ja erotessamme hän sujauttikin popliinitakkini taskuun minigrip-pussillisen kauan kaipaamaani "viljelytuotetta". Kotimatkalla nautinkin jo vähän paremmasta tupakasta.

Ylermin hautajaiset.
Allekirjoittanut toinen vasemmalta.
Tilaisuus oli vähäeleinen, mutta sitäkin hartaampi.

Ylermin kuolema yllätti meidät kaikki. Hän putosi sudenkuoppaan Lappajärvellä ollessamme virkistämässä lapsuuskesiemme muistoa elokuussa 1984. Varsinainen kuolinsyy oli sisäinen verenvuoto, mutta onnettomuutta ei olisi tapahtunut ilman runsasta, päiviä jatkunutta päihteidenkäyttöä. Voin sanoa, että kovin moni muisto ei sillä reissulla terävöitynyt.

Syytän kuolemasta osittain itseäni, sillä lähdin "kannabispirun" yllyttämänä kuskaamaan haavoittunutta Ylermiä Porin kaupunginsairaalaan, vaikka lähempänäkin olisi ollut aluesairaala. Juuri mitään ei ollut tehtävissä, ja vuorokautta myöhemmin Ylermi menehtyi sairasvuoteellaan.

Sydäntä kuitenkin lämmittää tieto siitä, että Ylermi sai kuolla parhaan ystävänsä ja veljensä ympäröimänä. Hän oli tajuissaan, "huumormielellä" ja juttutuulella hamaan loppuun asti, vaikka tiesi lähdön olevan vääjäämätön.

Minä ja Veijo tapaamme viedä joka pyhäinpäivän aattoiltana Ylermin haudalle "käärityn kukan", joka on jostain syystä aina kadonnut käydessämme paikalla uudelleen. Liekö vanha Ylermi-vainaa käynyt "rajan takaa" vetämässä henkoset kultaisen "Merimiestriomme" kunniaksi..?

-E.K.

Jälkikirjoitus: nyt kun pääsin jälleen "pajarin" makuun, voisinpa kertoa teille hieman alkuperäisestä Vihreästä liikkeestä...

Rakkaan ystävän muisteloa Tuomisen Jamin tulkitsemana.

Naisista, osa I

Rakas lukija,

olen niin sanottu "yksinäinen mies".

Olen ehkä aiemmin jo puhunut vaikeudestani kohdata vastakkaista sukupuolta "kotirintamalla". Työssäni keskisuuressa mallitoimistossa tapaan päivittäin hyvinkin kauniita "lyylejä" ja joskus pääsen heitä jopa kotiovellenikin saattamaan. Kuitenkin kotona valloittava puoleni hiipuu luodessani silmäyksen "datanurkkaukseeni", jossa tietokoneeni näytön kylmä ja keinotekoinen valo sekä bongini iloinen porina saavat minut unohtamaan naisen läsnäolon. Kotona vajoan välinpitämättömän masennuksen pauloihin, mikä saa naiset poikkeuksetta lähtemään luotani.

On minullakin silti naishaaveeni. Ei tämä teidän vanhempi valtiomiehennekään suinkaan kokematon näissä "puuhissa" ole: pääsinpä kerran jos toisenkin aikanani ryskyttämään tuusulalaisen ladon takaseinää.

Elämäni rakkaus Pauliina kesällä 1972.
Vekku-eno oli autuaan tietämätön...

Ihastukseni oli ja on edelleen Vekku-enon serkku Pauliina. Tapasin hänet kesällä 1972 ollessani auttelemassa Enoa sokerijuurikaspelloilla. Reippaassa nousuhumalassa ahkeroidessani osui katseeni kahteen "meloniin". Ihastuttava Pauliina "työskenteli" ja "ilakoi" kanssani kokonaisen viikon.

Viriiliyteni aikaa leimasi se seikka, että puuhamme sijoittuivat Tuusulaan eivätkä yksiööni Tölikässä. Kun riemulomani maalla loppui, päättyi samalla "yhteydenpitommekin", sillä Pauliinan vanhemmat kielsivät tätä jyrkästi tapaamasta enää kaltaistani "hulttiota".

Olen näin vanhemmiten alkanut kokea sydänalaani kiusaavaa kaipuuta poikuuteni vienyttä Pauliinaa kohtaan. Aion vielä rimpauttaa hänelle joku päivä ja pyytää "kahville" kanssani. Tästä aikeesta minua muistuttaa yöpöydälläni edelleen koreileva valokuva rakkaastani, jota katsellessa "vanhakin vetreytyy".

Kun on masentunut ja yksinäinen, lämmittää mieltä tällainen haave. Mitähän Pauliinalle lie kuuluu? Se selvinnee apatiani joskus väistyessä. Kenties saan rohkeuteni takaisin, kun voimaannuttava yrtti jälleen tunkeutuu aivooni. Mutta silloin ajatukseni saattavat olla jo muualla...

-E.K.

Jälkikirjoitus: Veijo tuossa soitteli männä päivänä ja pyyteli "oluselle". Saa nähdä lähdenkö mukaan... Veijon näkeminen voisi kyllä piristää.

Komeroitumisesta, eli alfasta betaksi ovenavauksella

Kolme iloista "pilvenveikkoa".
Ylermi, allekirjoittanut ja Veijo Sibeliuksenkatu 5:n portailla keväällä 1963.

Rakas lukija,

olen rehellisesti sanottuna ollut viime aikoina hieman "alamaissa", ellen suorastaan "masentunut". Syynä lienee tauko "pajautuksesta", eikä syy ole lainkaan omaehtoinen. "Luukku" meni toistaiseksi "kiinni".

Tässä mielentilassa onkin ajankohtaista puhua päihteidenkäyttöni ja syrjäytymiseni historiasta. Olen aina ollut päihteiden suhteen ns. vanhan liiton miehiä, ja pienen "kiltamme" tunnuslause kuuluikin seuraavasti: "mieluummin liialliset kuin vajavaiset".

Oli vuosi 1963 kun ensi kerran siemaisin "kääryleestä".

Päivä paistoi ihanasti. Olimme tuolloin viettämässä oppikoulun jälkeistä "sapattiaikaa". Santalan Ylermi kertoi tutustuneensa Kalliossa muutamaan "tyyppiin". Nämä olivat tarjonneet nuorukaiselle maistiaisiksi jonkin naulan "hassista". Sitä piti toki parhaiden "kaiffareiden" kanssa päästä kokeilemaan.

Siitä alkoi alamäki.

Syrjäydyin kuukauden sisällä tapahtuneesta. Mutta älkää käsittäkö väärin. Olen sosiaalisesti erittäin pystyvä ja puheliaskin ihminen. Ongelma on siinä, että tullessani oman kotini lämpöön menetän täysin kiinnostuksen ulkomaailmaan ja vajoan eräänlaiseen "apatiaan".

Minua pidetään ulkomaailmassa niin sanottuna "alfana", vaikka todellisuus on lähempänä "betaa". Tuntuu, kuin todelliset kasvonsa kotona paljastava minä olisi tympeä, luotaantyöntävä "masennussaasta". Tämä ristiriitainen jakomielisyys on johtanut syvään tragediaan "naisrintamalla". 

Kaltaiseni ihmisen on vaikea löytää ymmärtäjää, sillä olen kahden tulen välissä: alfoilta puuttuu empatia ja betat eivät lue minua joukkoonsa. Ylermi ymmärsi minua paremmin kuin kukaan tässä maailmassa. Ja hänkin on ollut jo tovin poissa.

Älkää käsittäkö tätä kuitenkaan kannabisvastaisuudeksi. Rakastan kannabista.

-E.K.

Jälkikirjoitus: naismuistoista ja -ihanteista sekä Vekku-enosta lisää tuonnempana, kenties jopa samassa "postauksessa"...

Pappi, lukkari, talonpoika, eno.

Vekku-eno.

Rakas lukija,

päätinpä kyhätä pienet "Lowryderit". Kyseisestä kaikille tutusta lajikkeesta tulikin mieleeni eräs henkilö, jolle oli heti pirautettava. Luurin toisessa päässä vastasi jokaiselle Tölikän ulkokasvattajalle tuttu Vekku-eno.

Vaikka allekirjoittaneellekin on jonkin verran "pajari" maistunut, on Vekku-eno kuitenkin aivan omaa luokkaansa. Välillä kummastelenkin, onko miehellä mitään muuta tekemistä, kuin imeä kotona "bongia" ja hoitaa "kasvimaataan".

Vekku-eno: "Halojaa..."
Esko Komero: "No Ekipä se täällä taas, mitäs Eno?"
V-E: "Olen tässä pari tuntia katsellut ikkunasta, kun meidän vanhaa yleisavainta käytetään. Ihmiset kulkee jatkuvasti vastapäisen talon ovesta sisään ja ulos..."
E.K.: "Jaa, no mites on muuten mennyt?"
V-E: "Onhan noita pidellyt. Tytär aloitti just koulun."
E.K.: "Mikä tytär?"
V-E: "Niin, puutarhakoulun."
E.K.: "Eno, eihän sulla ole skidejä."
V-E: "Kalenterissa on Marian päivä. Jos mul olis tytär sen nimi olis Maria."
E.K.: "Ootkos terveenä pysynyt?"
V-E: "Laivalla ajattelin pistäytyä."
E.K. "Sähän tulet helposti merisairaaksi."
V-E: "Telkkarista tulee pelkkää lumisadetta, tiäksä TSSHHHHH"
E.K.: "Följaatsä nyt ollenkaan? Kirjoitan tässä sinne verkkoon niitä muistelmiani, niin olisiko sulla joku erityinen muisto vanhoilta päiviltä?"
V-E: "Ylermi... vittu se kaiffari ei ole vieläkään maksanut velkoja!"
E.K.: "Hei, älä nyt vainajia solvaa."
V-E: "Vittu mä en tule mihinkään hoitokotiin, älkää soitelko enää!"
Tuut tuut tuut...

Olipa surullista huomata, kuinka Vekku-enolla on alkanut "päässä viirata". Tosin aika saattaa kullata muistot tässäkin asiassa. Itse ajattelin "spliffin" stumpattuani käväistä maitokaupassa, vaikka eihän ne tänä päivänä mitään Johanssonin putiikkeja ole.

-E.K.

Jälkikirjoitus: Vekku-enosta myöhemmin paljonkin lisää. Ei viitsi tässä ihan ensimmäisten kirjoitusten aikana liata miehen mainetta.

"Ei päivää ilman sinua, ei edes yötäkään", eli muisteloa kultaiselta 70-luvulta

Rakas lukija,

vietin koko 1970-luvun "pilvessä".

"Neuvostoliiton" johtaja Leonid Breshnev vuonna 1973.
Kymmenen vuotta sen jälkeen, kun aloitin pajautuksen - sattumaako?
(Huomaa yhdennäköisyys allekirjoittaneen kanssa...)

Kyseessä ei ollut kuitenkaan uutuudenviehätys. Kuten olen saattanut aiemmin mainita, olin 70-luvulle tultaessa ehtinyt pajauttaa jo useamman vuoden. Tarkalleen ottaen seitsemän vuotta. Määrät eivät toki silloinkaan olleet "kohtuukäytön" rajoissa. Mutta vuosikymmen muutti kaiken.

Pidän seitkytlukua eräänlaisena kulta-aikanani. Päiväni kuluivat lähinnä Santalan veljesten kellarissa (Caloniuksenkadulla) aikakauden suuria kysymyksiä pohtiessa meditatiivisen lääkeyrtin "höyryissä". Santalan veljekset, Ylermi (lepää rauhassa) ja Veijo, edustivat oman aikansa boheemeja, ja yhdessä muodostimme eräänlaisen "merimiestrion". Varsinkin veljeksistä vanhempi, Ylermi, oli tuohon aikaan voimainsa tunnossa.

Ilmarinkadulla sijaitsi tuolloin vanhan ajan sekatavarakauppa (Johanssonin putiikki?), jonka vakioasiakkaita olimme. Harvoin tosin kävimme "ostostemme" kanssa kassakonetta kilauttamassa. Putiikkiin pääsimme takaoven kautta Santalan isännän yleisavaimella. Hänhän oli aikanaan isännöitsijänä monissa Tölikän taloyhtiöissä, ja eläköidyttyään oli jättänyt veljeksille avaimen siinä toivossa, että jompi kumpi pojista siirtyisi hulttiotouhuistaan niin sanotulle "kaidammalle tielle". Toisin kuitenkin kävi, ja avainta käytettiin niin kutsuttujen "mänäreiden" (joita silloin tosin nimitimme "melleiksi") hankkimiseen tilanteessa, jossa taloutemme ei tarjonnut meille perinteisen "maksavan asiakkaan" roolia. Ja niitä tilanteitahan riitti.

Menin ensimmäistä kertaa töihin helmikuussa 1980. Tästä voitte päätellä, että koko edellinen vuosikymmen meni hulppeasti yleisavainta käännellessä. Santalan pojista ainoastaan Veijo päätyi viralliseen työelämään Ylermin keskittyessä pikemminkin "elämäntyöhönsä". Vaikka en tätä halua muistella, herätti kyseinen ristiriita veljesten välillä ajoittaista kärhämää.

Erästä tapausta Ylermi muisteli vielä kuolinvuoteellaankin röhönaurua päästellen. Pojat olivat viikkokausia taistelleet pienissä vainoharhoissaan siitä, kumpi oli varastanut toisen rahat. Todellisuudessa kummallakaan ei ollut mitään rahoja ollutkaan. Riidan saattelemana Ylermi otti isänsä vanhan Moskvitsin alleen ja karautti tuusulalaiselle maatilalle hakemaan ystävältään nitriittiä. Uljaana tavoitteenaan hänellä oli räjäyttää veljensä Veijo ilmaan sekoittamalla nitriittiä tämän "kannabissavukkeeseen".

Allekirjoittaneen huonoksi onneksi savuke päätyikin minun huulilleni, mutta minut pelasti jokaisen pajapään kirous: liekkiä ei löytynyt mistään. Etsiessäni niin sanottua "flekkiä" Ylermin sekavuustilat alkoivat laskea, ja hänen omantunnonäänensä kantautui paranoian ylitse. Mies paljasti suunnitelmansa, jolle Veijokin nauroi poikien lyödessä kauan odotettua veljenkättä.

Sellaista oli 70-luku.

-E.K.

Jälkikirjoitus: tämä murhayritys ei ollut suinkaan ainoa laatuaan, mutta siitä sitten lisää tuonnempana...

Krapulaisia pohdintoja + "aamupajautukset"

Tommi Läntinen.

Rakas lukija,

kirjoitin tuon edellisen ja koko blogin ensimmäisen "postauksen" niin sanotuissa "snadeissa möyhyissä".

Heräsin tuossa iltapäivällä karmeassa krapulassa aamutakki ylläni. Tottakai soitin töihin, että herra Komeron "saikku" jatkuu ja kyhäsin tärinää rentouttavat "aamupaukut" kahvin kanssa.

Kyllähän siinä ajatus tekstistä karkaa, mutta onko parempaakaan ajankohtaa aloittaa blogia?

Vielä hieman vapisevin käsin aamuisia "väsätessäni" havahduin taustalla soivaan leppeään reggaetyyliseen musiikkiin. Sattui eilisen illan "yhden miehen bileistä" jäämään soittolista pyörimään päälle yön ylitse, ja listaa suunnitellessani olinkin ajoittanut karibian rytmit "aamupajautusten" lomaan. En syvenny vielä sen kummemmin illan tapahtumiin, mutta alati heikkenevän lähimuistini tarkastelun sijaan voisimme palata yhä terävöityvän kaukomuistini tallentamiin tapahtumiin.

Minä, Esko Komero, olin Tommi Läntisen keikkarumpali.

Aika erikoista, mutta näin se on. Olin "pajautellut" tuohon aikaan jo pari vuosikymmentä. Tommi nuorempana kundina vasta aloitteli musiikkiuraansa, se oli jotain 80-luvun taitetta.

Olimme edesmenneen Ylermi Santalan ja hänen veljensä Veijon kanssa Turussa ryyppyreissulla, liftaamalla humalispäissä kai oltiin sinnekin päädytty. Nuori Läntinen oli hänkin "viinamäen miehiä", ja paikallisen krouvin edessä sitten hänen kanssaan laitomme pullon kiertämään ja kävimme läpi elämäntarinoitamme. Selvisi, että Läntinen oli ensimmäisen (sittemmin jo unohdetun) bändinsä kanssa tekemässä kyseisessä tavernassa ensimmäistä keikkaansa, ja ramppikuume oli iskemässä.

Me pojat tiesimme toki, että kunnon ryyppy auttaa vaivaan kuin vaivaan. Tommi alkoi siinä jo uhkua tarmoa ja matkasi hieman horjuen kohti lavaa, mutta hänet pysäytti eräs epämiellyttävä huomio. Rumpali oli arvon solistia odotellessaan "sammunut" rumpujensa taa, eikä hänestä ollut soittajaksi sinä iltana.

Onneksi minä olin "kannabistuotteiden" lomassa tutustunut siihen aikaan varsin eksoottiseen reggaemusiikkiin ja tottakai tunsin letkeän kompin suoniani myöten. Päätin pelastaa uuden leppeän tuttavuuteni Tommin pulasta ja soitimme muutaman biisin eräänlaista Jukka Pojan musiikin esiastetta: minä vaikutuksenalaisena perkussioissa, joku turkulainen nisti bassossa, ja tottakai Tommi joikaamassa suomenkielistä "Legalize it!" -tyyppistä sanomaa ja soittamassa kitaraa.

Keikka kesti hetken ajan, kunnes yleisö alkoi valua pois paikalta. Keikkaliksaksi saimme bäkkärille muutaman oluen, joita kilisteltiin porukalla ja vannottiin ikuisen veljeyden nimeen.

Parin vuoden päästä tästä toki ystäväni Ylermi Santala päätti heittää lusikan nurkkaan, mutta tämä tarina ja reggaemusiikki muistuttavat minua hänestä aina. Veijo Santalan kanssa käymme yhä sillointällöin olusella ja katsomassa jalkapalloa "isolta screeniltä". Muistelemme hänen veljeään ja yhteisiä kukantuoksuisia retkiämme. Saattaa olla, että Veijollekin vielä "moukku" maistuu, tiedä häntä.

Lisää tarinoita luvassa. Pysykää mukana.

-E.K.

Raotan komeroni ovea...

...teille rakkaat lukijani.

Tervetuloa Esko Komeron maailmaan.

Olen pesunkestävä tölikkäläinen, vanhan liiton "kasvimies" ja "pioneerihikikomerolainen". Esitän teille väitteen, jonka pureskeltuanne myönnätte kuitenkin todeksi: minä, Esko Komero, toin ns. "komeroskenen" Suomeen (ellen koko maailmaan).

Kaikki ne seuraamanne "komeroituneet vloggarit" ovat untuvikkoja verrattuna tähän "veteraanikomeroitsijaan" Tölikän laitamilta. Videokamera ei sovi käteeni, mutta kirjoituskonetta olen hakannut pikkupojasta lähtien.

Ns. "kannabistuotteisiin" tutustuin keväällä 1963.

Jatkan edelleen.

Pitemmittä puheitta, passaa sitä "rauhanpiippua", peace out!

-E.K.

Jälkikirjoitus: en ole myöskään koskaan suoranaisesti sylkenyt lasiin.