Rakas lukija,
olen velkaa kaikille.
Tällä
"punssilainalla", jonka muuan pohjoishelsinkiläinen
"fantasiakirjailija" aikanaan huudahti falsetillaan, aloitan luvatun
päivitykseni. Olen häpeällisesti lykännyt tätä jo vuosia, joten nyt on
"velansuorituksen hetki", kuten Uije-sedällä oli tapana todeta maksuhaluttomille liikekumppaneilleen "heppaheikon" Gössen osoittaessa "reikäfemmallaan".
On varmasti lukijakunnalleni tullut verraten selväksi, että täällä
tölikkäläisessä "hikikammarissa" kirjoittava "papparainen" ei ole noin
niin kuin suoraan sanoen mikään "ladies man". Tämä "taivahan tosi"
lienee koristeltu "kirjokanteen" jo aikain alussa, mutta yhtä merkittävä
on havainto, että tätä sinänsä kohtalokasta pääsääntöä tukee muutama
iloisa historiallinen poikkeus. Niistä järjestyksessä kolmannesta
kertoilen teille tässä postauksessa.
Seitsemänkymmentäluvun
puolivälissä olin Savossa viettänyt "lemmensuvea" muuan Florentinan
uumoissa. Näiden "rellakointien" alati viilenevässä jälkilämmössä minun
tuli värjötellä aina vuoteen 1981 ennen kuin seuraavaksi pääsin
"pimatsuikkelin" makuun.
Olin parin
vuosikymmenen "känkän savuisen" joutenolon perästä todellakin "mennyt töihin" talvella 1980. Uutukaisen työporukkani "alfat" eivät laskeneet
minua iltarientoihinsa vaikka työtäni muuten arvostivatkin, joten
"ehtooveikkoina" jatkoivat tälläkin vuos'kymmenellä Santalan iloiset
veljekset Ylermi ja Veijo.
Olimme
"peukaloineet" tiemme eräänä elokuisena perjantai-iltana perinteikkyyttä
huokuvaan Porvooseen, jossa astelimme "tuhannen kaasussa" riemukkaasti
elämöiden Jokikatua myöten. Ylermi kiskoi "jointtia" posket lommolla
eikä Veijokaan varsinaisesti laskenut "kosandeeruspulloa" huuliltaan.
Allekirjoittanut oli tullut "reissulle" suoraan töistä ja vetänyt jo maantien pientareella
kevyet "pajarit", mutta muuten olin vielä kokolailla "pelikunnossa".
Tämä
tila tulikin tarpeeseen, sillä Gabriel Hagertin kujalla törmäsimme
kolmeen "lyyliin", joista keskimmäinen, punatukkainen Marjatta, iski
silmänsä tähän "rasvikseen" välittömästi. Vaikka jaloissani selvää
tutinaa tunsinkin, jämäköityi pussihousujeni miehus siinä määrin, että menin kuin meninkin
"juttusille".
Marjatta kertoi käyvänsä
Rauhankadulla ompelukoulussa, jossa hän avusti "mästarinnaa" myös
vapaa-aikanaan piikaflikkana. Sinnepäs suuntasimmekin oitis Santalan veljesten
jäädessä "elvistelemään" Marjatan ystäville ammattitasoisella päihteidenkäytöllään. Kumpikaan
miehistä ei sinä iltana kuitenkaan päässyt varsinaisesti "levyntekoon", ellei lukuun oteta "husseinin" junttaamista piippuseen.
Minä
sain sen sijaan ihastella miten vanha Singeri kuljetti "tallaa" ja
voinpas yksityiskohtiin menemättä kertoa käyneeni melko
"juurtajaksaisen" koulutuksen "sametinpehmeän ajon" salattuun maailmaan.
Kun olimme kolunneet puotipuolen tasot, siirryimme jatkamaan vieläpä yönvarjoisalle pihamaalle.
Marjatan tyllihame repeytyi kuhilasta vasten, eikä ompelija sillä
hetkellä ehtinyt huolestua tikkisaumojensa heikosta viimeistelystä.
Jossakin
vaiheessa nautintosessioidemme lomassa olimme alkaneet hörppiä
Karjala-pöytäviiniä, jota Marjatta oli varastanut isältään. "Mehuissamme" sammahdimme lopulta ruusupensaan tuoksuun.
Voitte
kuvitella herätykseni aamuaurinkoon kun "housut kintuissa" kömmin "kekkuloineni" pensaikosta esille. Marjatasta ei näkynyt jälkeäkään, enkä unenomaista
kohtaamista olisi uskonutkaan todeksi ellei sitten viikon-puolentoista
perästä olisi alkanut "sähikäinen kutista".
Tässä
jo ikäloppuna "vetkuna" kun istuksii yksiössään masentuneena, sitä
tämmöiset vanhat tarinat lämmittävät sydänalaa. Jos en Marjattaa niin
jälkiseurausten takia kovasti ole kaivannut, yöpöytääni somistavaa
Pauliinaa sitäkin enemmän. Kuinkahan monta tykkäystä tarvitsisin tälle
päivitykselle, että rohkenisin soittaa tuolle Vekku-enon kuvankauniille
serkulle?
-E.K.
Jälkikirjoitus:
Hannu se tuossa rimpautteli, oli jälkikasvunsa kanssa tulossa keskustaan.
Ehkäpä sitä saisin muuta ajattelun aihetta jos pyytäisin heidät kämpilleni
"lörölle"?
Mestari Kaunisto tuntojeni tulkkina.
