"Rakastan ma raivoon saakka tähteäni omaa tätä”, eli muistokirjoitus Vesa-Matti Loirille

Rakas lukija,

”kiitän joka tuokiosta, kiitän Sallimusta syvää”.

Näillä Mestari Leinon sykähdyttävillä sanoilla aloitan tämänkertaisen postaukseni. Koko Suomemme kansaa syvästi koskettanut taiteilija Vesa-Matti Loirin poismeno saapui uutisena tänne Päijänteenkin liplarannoille keskiviikon, Merkuriuksen päivän, siunattuna aamuna. ”Elämän rintamaveljen” lähtö tuntuu ”vanhan sydänalassa” haikeana pistona, vaikka tätä tavallaan tiesinkin jo odottaa.

"Eka-ensimmäistä" kohtaamistani Veskun kanssa en muista siltä kolkin tarkkaan, että olisin myöhemmin osannut suoraan "muistelokuvani" yhdistää Mestariin, vaan Vesku se teräsaivona tunnisti minut "Etu- ja Takapuoli-Tölikan" välisiltä lumisotasilta viisikymmentäluvun alusta. Kun nyt oikein itsekin pinnistelen "pöhön" nurmettamia aivosolusiani, niin saattaapa olla, että tuo Apollon pihalla lumikasan huipulla "kukkulankuninkoinut" honkale oli kuin olikin nenänvartensa mallilta Loiria muistuttava.

Varsinaisesti tutustuin Veskuun kuitenkin vasta Fredantorin salilla, jossa kävimme Veijon kanssa "hutimassa" kuuskytluvun sykkivissä tunnelmissa. "Tip-top" tyylikkäänä hiuskiehkuransa ja painovoimaa uhmaavan "huuliröökinsä" kera oli Vesku jo tuolloin varsin mahtava näky. Myös luonnonlait taottiin silloin "uuteen uskoon", kun nuorukainen "naputteli" ilmiömäisesti palloja pussukoihin; itse hänet löin vain kerran ja tällöinkin vasta kun olin ensin "poltattanut" hällä Mestarin todennäköisesti ensimmäisen "typperinsätkän". Veskuhan se tunnetusti harrasti "budinveivausta" sittemmin varsin runsaastikin, mistä maamme taidemusiikin ystävät tuskin ovat "panneet pahakseen". Pelaamisen, savuttelun ja nesteytyksen lomassa juteltiin aina "niitä näitä", rennon maskuliininen ja vähän "kukkopoikainenkin" kaveri istui luontevasti salin perimiehiseen tunnelmaan. Vaikken Mestaria seitsemän-kahdeksankymmentäluvuilla paljon tavannutkaan, saatoimme tuolloin tällöin edelleen Veijon kanssa "vitsiniekkailla" Liekissä pelatessamme, että millähän "vipalla" se Vesku tämän taikka tuon pallon selättäisi.

Mestari Vesku. Lehtikuva.

Meidän kahden kulkukallen tiet kohtasivat uudestaan, kun omat levottomat suojattimme pahaksi onneksi tutustuivat toisiinsa yhdeksänkymmentäluvun jälkilaman "hutikoissa". Ilkeästi hunningolle ajautunut Hannu-pahanen se ylitti koko lailla "vihuviimoisen" rajapyykin, kun oli keljuuksissaan voronnut Samulin yllytyksestä Anttilan tilan maineikkaan pontikkapannun ja sen aina "Keskuspuiston keittoringin" kätkölle asti kiikuttanut. Tällöin Veli-Jukan kanssa emme nähneet enää muuta reittiä umpikujasta ulos kuin rimpauttamisen Veskulle, joka oli itsekin jo jonkin tovin seuraillut huolestuneena "ottopoikansa" hoipertelua pilliinsä voitonriemuisesti puhaltelevan Viinapirun lumoissa. Tavattiin sitten miehissä jo tuolloin entisen Sinisen kuun edessä ja karautettiin sieltä Enon "porssella" korpeen. Syvältä "montun pohjalta" lopulta löysimme tuon mitä surkeimman "puliremmin", pahaenteisesti nuotiolta kyhjöttelemästä pulloineen-kannuineen. Allekirjoittaneella oli täysi työ pidellä raivostaan "nyrkkipursuavaa" Enoa, vaan joukkomme ainut kamppailuammattilainen turvautui väkivallan sijasta kantavaan ääneensä ja sitäkin pettämättömämpään karismaansa. Vesku se samalla tuli spontaaniudessaan keksineeksi yhä nykyisinkin käyttövakiintuneet lempinimemme, kun hän julisti "hunsvoteille" notkelman harjalta tutulla rintakuminallaan, että "nyt pojat pelit pois, tai vittu laitan Ekun ja Vekun asialle!".

Säyseitä ovat sittemmin olleet sekä Samuli että Hannu, jos kohta seesteisiä olivat Veskunkin viimeiset vuodet. Arkisen ja mukavan meditatiivisen puuhastelun merkeissä tiedetään Mestarin viettäneen aikaansa kovin ennenaikaisesti saapuneeseen lähtöönsä saakka. Vielä mitä: Vesku otti vastaan kohtalonsa miehellisesti ja pää tyyliinsä sopivasti pystyssä. Vaikka nuoruuden uhmakas "kollimaisuus" oli jo aikaa sitten vaihtunut kypsemmän iän "karhuherraisuuteen", oli Mestarilla luonteessaan edelleen poikamaisen utelias, uudennälkäisen perusvire.

Kiitos, Vesku, lämpimistä ystävyyden kohtaamisistamme sekä inspiroivan valaisevasta esimerkistäsi "hengenkulkijana".

Kenties juuri siksi mulle

taivaan tuliruskot palaa,

etten eespäin enää toivo,

etten taapäin enää halaa.

 

-E.K.

 

Jälkikirjoitus: täällä Anttilan tilalla on jo vahvasti maistettavissa suven uljas loppupuoli, jonka innoittamana olenkin aikeissa jatkaa erästä blogissani aiemmin jo aloittamaani tekstisarjaa. Siihen asti suosittelen kaikille Kuvalautalaisen eli ”kaaveitten kesken” Petri Rannan kanavaa, jolla syvyysajattelun ja elämänmakuisuuden teemat jatkuvat vuodenajasta toiseen.