Kuulumisia + Mestarit taas areenalle!

Rakas lukija,

tarkoituksenani on ollut kirjoittaa jo useamman päivän ajan, mutta pienimuotoinen "masennuksenpoikanen" on häirinnyt keskittymistäni. Töistä on otettu saikkua, bongi on porissut, tottakai.

Mutta jotain iloistakin on elämääni ilmaantunut: muisteloillani on nyt yli tuhat lukukertaa! Tilastojen mukaan eniten "teitä" tuntuisi kiinnostavan avoin "tilitykseni" aiheesta Naiset (osa I). Nyt kun masennus alkaa "luonnonlääkitykseni" avulla laantua, voinkin pureutua "mimmipostaukseni" toiseen osaan.

"Mestari Kaunisto" on tässä kuvassa
vielä elämänsä kunnossa. Nykyisin
asia saattaa olla toisin...

Hectorilla on keikka Lahdessa tänään.

Muistan ikuisesti "Mestarit areenalla" esiintymässä Hartwallilla 29. lokakuuta 1998. Se oli ensimmäinen kerta, kun minua kehotettiin eläköitymään työstäni. Vielä tuolloin se ei käynyt päinsä, sillä olinhan ollut töissä vasta 18 vuotta. En kuitenkaan miellä itseäni edelleenkään "kehäraakiksi", sillä minulla on teille uudistusehdotus.

Olen aina surrut "kuolleita mestareita", mutta suurinkaan kaipuuni ei heitä takaisin voi tuoda. Onneksi meillä on oiva joukko elossa olevia musiikkilahjakkuuksia, joista voimme koota hyvinkin tasokkaat "Uudet Mestarit":

Riki Sorsa, Pasi Kaunisto, Mikko Kuustonen, Samuli Edelmann ja Tommi Läntinen.

Tosin suhtaudun Läntisen "keikkakuntoon" hieman skeptisesti - sen verran hurjasti otti mies kolpakkoa jo kasikytluvulla. Jos en aivan väärin muista, taisi Tommille maittaa myös niin sanottu "hatshi". Melkoisella varmuudella voidaan väittää, etteivät ryhmän muutkaan jäsenet mitään "raittiusliikkeen jäseniä" ole.

Kaikille lukijoilleni oikein "mestarillista" viikonloppua! Minä tästä innostuneena laitankin Pasi Kauniston parhaat -savikiekon pyörähtelemään "yhden miehen bileideni" taustalle.

-E.K.

Jälkikirjoitus: olen pahoillani hiljaisesta viikosta. Onneksi nyt olen päässyt itse herra "Kuviksen" sanoin ylös "itsepetoksen loputtomasta suosta",
ja pyhien jälkeen onkin luvassa kauan odotettu "naispostaus".

"Mä kuuntelin kun sävel sinessä soi", eli muisteloa lapsuusvuosilta

Rakas lukija,

kävin tuossa ostamassa "melleiksi" perinteikkäitä, jo vuodesta 1925 valmistettuja Carneval-keksejä.

Klassikkokeksin kepeä maku suussani toi mieleen erään tölikkäläisen, josta en olisi muuten muistanutkaan teille kertoa. Temppelikadulla asunut Uije-setä tapasi tarjota meille näitä herkkuja käydessämme Vekku-enon kanssa kylässä 50-luvun alkuvuosina. Oli meillä kolleilla oikeat "kissanpäivät", kun Uije-sedän käsi haroi kaapin ylähyllyllä lepäävää keksirasiaa. Osasimme toki keksejä odottaa, mutta silti yllätyksen riemu oli joka kerta yhtä suuri.

Uije-setä ei ollut kaikille yhtä kiltti.

Hän yhdessä toverinsa Gössen kanssa oli pitänyt hallussaan Etelä-Helsingin kokaiinikauppaa jo 20-luvulta asti. Erityisesti Gösse syyllistyi jokaisen "diilerin" perisyntiin, eli ei ollut itse aivan "kuivilla" narkoottisista aineista. Minun lapsuuteni muistoihin kuuluu "pollepäissään" vahvasti sekoileva Gösse, jolle huumeet koituivatkin ennenaikaiseksi kuolemaksi. Onkin onni, etteivät miehet myyneet vielä ennen sotia "heppaa", sillä muutoin olisi Gössen lähtö ollut tätäkin varhaisempi.

Uije-setä oli kuitenkin siviilissäkin herrasmies. Hän oli aina "tip-top", ja edelleen noudattamani tyyli onkin häneltä opittu. Erityisesti vaimoaan Helenaa hän kohteli kuin "kukkaa kämmenellä". Sääli, ettei heillä ollut omia lapsia. Kenties juuri lapsettomuudestaan johtuen Uije oli aina isähahmona meille "kulman viikareille". Samaa perintöä jatkaa Vekku-eno suhteessaan sukulaispoikaansa Hannuun.

Uije-setä tuvassaan näppäilemässä mandoliinia.
Minäkin yritin hallita soitinta, mutta edes itse "mestarin"
opit eivät tähän "puupäähän" tarttuneet.

Taidanpa käväistä taas Temppelikadulla katselemassa Uije-sedän vanhaa kotitaloa. Muuten tunnelma on täysin ennallaan, mutta ikkunasta ei enää kantaudu Uijen iloisen mandoliinin sointi.

-E.K.


Jälkikirjoitus: lupailemani "naispostaus" on tulossa, älkää hermostuko. Ja lisää "silmäkarkkia" on arkistojeni kätköistä luvassa sitä kaipaaville.

Maalaisia muisteloita + vastaus kysymykseen

Rakas lukija,

sain eräältä seuraajaltani varsin mieluisan kysymyksen, joka kuuluu seuraavasti: kuinka niin "sekapäinen" mies kuin Vekku-eno on onnistunut pitämään maatilansa elinvoimaisena kaikki nämä vuosikymmenet?

Eno tilallaan päsmäröimässä.

Vastaushan on ilmiselvä: ei Eno tilasta huolta pidäkään.

Tilasta on käytännössä jo 80-luvun puolivälistä lähtien vastannut tuolloin vielä murrosikäinen Vekku-enon sukulaispoika Hannu Anttila. En tosin tiedä mitä kautta hän Enolle sukua on, sillä Vekullahan ei sisaruksia tunnetusti ole. Ainoa minun tietämäni sukulainen on hänen suloinen serkkunsa Pauliina. Vekku tosin puhuu elämästään niin vähän, että suku saattaisi olla laajakin.

Hannu on yhä tilan oikea isäntä, vaikka hänen elämänsä onkin ollut hieman myrskyisää. Vekku asuttaa lähinnä yksiötään täällä Tölikässä, mutta käy silloin tällöin rehvastelemassa Hannulle "talonpoikaisin elkein".

Hannu ahkeroi Enon haukansilmän alla.
Hän on ollut jo nuoresta pitäen tilan todellinen isäntä.
Kuvat painokopioita, tottakai.

Allekirjoittanut on toki autellut vuosien saatossa Hannua tilanpidossa, ja myös vanha Ylermi uurasti aikanaan Enon tiluksilla. Veijoa ei sen sijaan juuri Tuusulassa ole nähty, sillä hän ei kestä Vekku-enon "sietämätöntä luonnetta".

Lapsena Hannu oli tykästynyt erityisesti Ylermiin, joka koki olevansa pojalle eräänlainen "kummisetä". Ylermi pitikin aina kuolemaansa asti huolen siitä, ettei Vekku-eno simputtanut nuorta "renkiään" liialti.

-E.K.

Jälkikirjoitus: Hannu se minulle edellisen postauksen "painokopionkin" lähetti. Voisinkin palata jossakin kirjoituksessani tämän Enon erikoisen sukulaispojan tempauksiin...

"Yön harsoon maa tummentuu, kuin uupunut se päivään ois"

Rakas lukija,

lupaukseni mukaisesti kävin vähän vinttikomeron puolella "kaivelemassa" kuvia tätä muisteloa varten. Paljastuipa ikäväkseni, että kauan etsimäni kuva onkin jämäkästi tuusulalaisen piirongin kätköissä (ellei Eno ole sitä piipussaan polttanut). Onneksi Eno suostui pitkällisen maanitteluni jälkeen lähetyttämään kuvasta varsin iäkkään "painokopion". Alkuperäistä hän ei suostu umpimielisyydessään luovuttamaan, vaikkei sillä mitään tee.

Pilkillä. Vasemmalla istuskelee allekirjoittanut,
vieressä kairaa metsän erakko "Kale".
Kuvan otti Vekku-eno, tottakai.

Oheisessa kuvassa olen Mallasvedellä pilkkimässä suurinpiirtein helmikuussa 1966. Pilkkitoverinani toimii paikallinen metsän erakko, kenties jo edesmennyt ystäväni Kaarlo "Kale" Linkola junior. Kuvan ottaja, siis Vekku-eno, ei vaivautunut osallistumaan saaliin "narraamiseen". Varsinkin Kale suhtautui piikikkäästi Enon talonpoikaiseen nokkavuuteen. Uskokaa tai älkää, mutta tuohon aikaan meitä kutsuttiin "pullamössösukupolveksi".

Päädyimme Mallasvedelle matkalla Lappajärvelle. Aikeenamme oli viedä "akoille" hieman kalaa tuliaisiksi, ja Valkeakoskella meidät ohjattiin tuolla asuneen suuren "kalamiehen" pakeille.

Tuohon aikaan metsissä eleli vielä erakkoja, noita todellisia luonnonystäviä.  Kale oli yksi näistä ja vietti hyvin yksinkertaista elämää metsän siimeessä. Hän suhtautui pilkaten kalanostoaikeisiimme ja tarjosi meille vain pilkkivälineet sekä lupautui tulla mukaamme järvelle. Tässä vaiheessa Vekku-eno turhautui ja päätti lähteä yöpymään valkeakoskelaiseen hotelliin.

Minä kuitenkin vietin sitkeästi yöni metsätuvalla ja sainpa kuin sainkin voitettua puolelleni jäyhän Kalen arvostuksen. Kalansaaliini jäi kuitenkin verrattain vaatimattomaksi. Kaarlo tunsi kalojen lisäksi myös siivekkäät ja väitti kirjoittaneensa lintukirjan 50-luvun puolella. Vaikka mies viisas olikin, en oikein usko hänen kirjoittaneen kirjan kirjaa. Sen verran "villi" oli hänen olemuksensa.

Toki Kalen sydämen puolelleni voittamisessa auttoi taskussani lymyillyt "tuutti", sillä kävi ilmi, että myös Kale oli pitkän linjan rakovalkeilla "sauhuttelija". Edellisen kesän sato oli jo korjattu, kuivattu ja jouluun mennessä poltettu. Muassani tuomani "pappilan hätävara" kelpasi hänelle paremmin kuin hyvin.

Erään Kalen kanssa yhdessä vietetyn hetken muistan ikuisesti. Istuimme hänen erätupansa portailla yösydännä ja ihastelimme yllämme avautuvaa rajatonta tähtitaivasta, jota eivät tuolloin vielä valosaasteet pilanneet. Kale oli kovertanut itselleen vanhasta pahkasta oikean "erämiehen bongin", josta maistelimme vuorotellen hyvässä hengessä minun tuomaani "evästä". Tunnelmoidessani kaunista ja rauhaisaa näkymää tajusin vihdoin, millaista on olla yhtä luonnon kanssa.

Kale kuitenkin herätti minut unestani kertomalla, kuinka huonolla tolalla asiat maailmassa ovat. Kaikki tämä miljoonien vuosien aikana kehittynyt kauneus oli ihmisen itsekkyyden ja lyhytnäköisyyden seurauksena katoamassa. Ymmärrettyään saastuttavan "tuhokulutuksen" suunnan Kale oli päättänyt irtautua tästä kestämättömästä elämäntavasta ja muuttanut metsään elättämään itsensä luonnon ehdoin.

Kaarlo selitti, että ihmisten määrää olisi jo silloisesta kuulunut vähentää dramaattisesti. Kun katsomme nykymaailmaa, tiedämme hänen olleen oikeassa.

Kaarlo pyysi minua jäämään luokseen "korven rauhaan", vaan minä hölmö kieltäydyin. Kale on kenties kirjaimellisestikin maatunut osaksi rakastamaansa metsää, mutta minä pakenin totuutta takaisin "kaupungin kirkkaisiin valoihin".

Kadun sitä joka ilta mennessäni nukkumaan.

Kale oli epäilemättä monen mielestä "hullu", mutta minun kokemukseni mukaan hän vain näki pidemmälle kuin muut. Kun näen rakkaan Tölikkäni muuttuneen tyhjien unelmien ja turhien tavaroiden perässä juoksevien ihmisten "kulutushelvetiksi" en voi kuin toivoa, että olisin tuolloin uskaltanut valita toisin.

Kaarlo on varmasti jo poissa, mutta hänen sanomansa on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan.

-E.K.

Jälkikirjoitus: olen havainnut, että pidätte erityisesti naisista kertovasta "postauksestani". Sille kenties jatkoa myöhemmin...

"Paljon, paljon hetki maksaa?"

Rakas lukija,

vastaus otsikon kysymykseen ainakin keväällä 1965 oli 16 markkaa ja 20 Coca-Cola -pullonkorkkia.

Enon ensikuvia uudella "kasettipokkarilla".
Myymälä, jota kutsuimme Johanssonin putiikiksi, mutta
jonka oikeata nimeä en saa millään päähäni.

Kaksikymmentä pulloa kolajuomaa joutui Vekku-eno kittaamaan saadakseen haaveidensa kameran: Agfa Iso-Rapid IF:n eli "kaiffareiden" kesken "kasettipokkarin". Unelma se oli, sen voin taata. Nimittäin Eno ei muuten vain alkoholittomia virvokkeita nauttinut tuolloin sen enempää kuin nytkään. Hänen tunnuslauseensa ei juuri keskitietä noudattajalleen taannut: "vettä tai viinaa, kunhan on kirkasta!"

Onneksi Enolle sentään "puru" on maistunut, ehkä liikaakin. Ovatpa kannabistuotteet toimineet "muusana" monissa niissäkin kuvissa, joita tässä muistia verestääkseni olen arkistoistani selaillut. Vekku-enon taidonnäytteitä on luvassa myös tulevissa "postauksissa".

Enon tuoreimpia kuvia.
Kertokaas "Kiasma-nuoret", mikäli tästä jotain
taidearvoa irtoaa...

Kuvat olivat rehellisesti sanottuna ainut syy vierailla Vekku-enon luona, ja nyt kun niidenkin taso on ollut väkevässä laskusuhdanteessa, en voi sanoa käyväni usein "Maestron" "pajalla". Useinhan sanotaan, että taiteilijoilla hulluuden ja nerouden välinen raja on kovin häilyvä. Enon kohdalla on kuitenkin selvää, että raja on ylitetty.

 -E.K.

Jälkikirjoitus: lupailin jo aiemmin tarinaa Vihreästä liitosta, mutta eräs elintärkeä valokuva on hukassa. Käyn "vinttikomeron" vielä kertaalleen läpi, jospa se sieltä löytyisi.