Rakas lukija,
"läpi kiukahan kivisen, läpi saunan sammalisen!"
Näillä kansanrunouden "osterinhelmillä" aloittelen tämänkertaisen postaukseni. Istuisiko juuri niihin "aimoannos" sellaista perisuomalaista elämäntahtoa, jonka vipuvoimalla tämäkin ”hikiskammarin poika” on jaksanut kaikki nämä vuos’kymmenet viilettää?
Omasta kulustani riittäisi epäilemättä lorunnälkäiselle jos toisellekin ammennettavaa, vaan tällä erää ei ”pharrasvaloihin” nouse allekirjoittanut. Sen sijasta keskitynkin kertomaan muuan kylpylaitoksesta, jonka sihissä voi hyvinkin aistia ”katajaisen kansan” vaiheet ja ”pässinpäisyydet”.
Kuten sosiaalisessa mediassa ”meikämannea” seuranneet ovat tarkkasilmäisinä ehkä panneetkin merkille, olen ”riloukheitannut” Tuusulanjärveltä tänne Päijänteen liplattaville rannoille, jossa jo iloinen jääpeite kutsuvasti kimaltelee.
Moni saattaa tässä vaiheessa ihmetellä, mikä ”kumma” sai Vekku-enon lähtemään Tuusulanjärveltä, jonka juureviin rantavesiin mies on kiinnikasvanut kuin ”täi tervaan”, vaan siihen vastaaminen vaatii hieman taustoittamista. Vekkuhan on vuosia jo taistellut Anttilan tilakokonaisuuden kaavoitusta vastaan, ja vaikka Hannun kanssa ovat ”pahalaisina” käyneet jopa tihutöitsemässä kunnankätyreiden tonteilla, on sissisota osoittautunut lopulta hedelmättömäksi: ”möhömahakuninkaiden” mielestä kun kehitys vain kehittyy. Viimeisen tikan Vekku-enon sitkeään pinnatauluun heitti taannoin muuan - sanotaanko nyt suoraan, jotta ”jonne” - joka sinällään hyvin aikein ja vilpittömin mielin tuli tapaamaan ”vanittamaansa” Ekku-setää, mutta joka onneton siinä samalla tuli rikkoneeksi tuohikontillisen verran Vekku-enon kirjoittamattomia sääntöjä. Niistä jok’ikistä en itsekään vielä tunne, vaikka kyseisiä teesejä muutaman maakuntakirjastollisen verran olen joutunutkin yhteisellä taipaleellamme ”pämppäämään”.
Lopunviimein ei Eno ollut kaikesta kovin pahallakaan, Tuusulahan on Anttilan suvun maista edustanut kaikkiaan ”hiirenosaa” kun Urho-vainaan varsinaiset mannut nyt joka tapauksessa sijaitsivat täällä keskisemmässä osassa kuvankaunista isänmaatamme. Ja Tuusulassakin sen varsinaisen kotiseuturakkauden kohteen ovat muodostaneet tarun mukaan itsensä ”pyhäinmies” Aleksanteri Nevskin veistämät löylylauteet, joiden vuosisatojen pehmentämällä pihkapuulla on Vekun ahteri levännyt taatusti useammin kuin ”etelän yöjalassa”.
Useassa vaiheessa paikkaansa vaihtaneessa saunarakennuksessa ei varmasti moneen kertaan korjattuja lauteita lukuuunottamatta ole paljonkaan alkuperäistä, vaan henkensä puolesta tönöpahanen on epäilemättä säilyttänyt sointinsa. Noilla lautehillahan ”ennenmuinua” saunoteltiin Pähkinäsaaren rauha, ja väitetään aina Tamminiemenkin idänsuhteita lämmittäneen löylylaitoksen saaneen inspiraationsa Anttilan ”savuhuoneesta”, joka teki vaikutuksen nuoreen kulkukalle-Kekkoseen tämän ollessa vielä ”ministeri vain”. Jos oli noina aikoina Vekku vasta opettelemassa ”saunansaloja”, oli mestarismiehen kunniakasta tointa tuolloin hoitamassa Urho, joka kuului sittemmin valtakunnan ”pääjermuksi” nousseen kaimansa veljestöön.
Mitä ovat Ylämaan spektroliittia säkenöivät murrikat pehmittäneet ”idän jylhien” rankoja, on yhtä lailla ”vainulaismieltä” taivuttanut se ”rauhanpiippu”, jota allekirjoittanutkin on vuos’kymmenten saatossa imutellut ”enemmän kuin laki sallii”. Jos tämän maan sadoista tuhansista ”höyryhalleista” otettaisiin seinäpuun pinnasta ”teehoosee-näytteet”, ei Isän itsensä nimessä vannoen löytyisi toista, jonka kohdalla mittari näyttäisi näin ilkeästi ”palokärjen punaista”. Eikä tämä suinkaan tarkoita, etteikö noissa kylpyparruissa olisi ”votkanvonkeaa” vuodatettu kousakaupalla kaikkina aikoina niin hurjalla kaadolla, jotta alkomahoolitarkastajan kirjasta loppuisivat takuulla asteikot ”top-tykkänään”.
Ja näin tuossa lokakuun alussa saivat teillä liikkujat ihastella, kun leveänä kuormana pyörien päällä kulki kokonainen saunarakennuksellinen kansakunnan historiaa! Hannu se toimitteli ajomiehen virkaa kun nyt noin muutenkin ”bemarikarien” kastiin kuuluu, Eno tottakai siinä ”vittuilemassa” pelkääjänpaikallaan talonpoikaisen koppavaan tapaansa. Allekirjoittanut ja Veijo takaraivot menosuuntaan ”istua pöhöteltiin” kuljetuksen perässä saunaporstuan penkissä, ja olipas muuten raikuvaisen rattoisaa ihastella syysväreissään vilkuttelevaa synnyinmaata.
Aika erikoista, mutta näin se on: Veijo kaikkien näiden vuos’kymmenten perästä suostui kuin suostuikin lähtemään apumieheksi Enon völjyyn, toki omine varsin tiukkoine ehtoineen. Kertaakaan ei Eno saisi kertoa ”ilkiämielistä” kaskua Jumalan huomaan poistuneesta Ylermi-veljestä, ja jos Eno alkaisi mahtailla Veijolle yhdenkään uhokaisen vertaa, pakkaisi Santalan poika rinkkansa samalta seisomalta ja peukaloisi tiensä takaisin Tölikkään.
Paria vekkumaista ”sanaharkkaa” lukuunottamatta reissumme sujuikin mallikkaasti. Jos oli muuton eräänä kimmokkeena innokas fani, oli toisaalta myös toinen mokoma matkan piristyksenä, kun minut tunnistettiin Mäntsälän Simpukassa. Otimme tuolla Enon termein ”välikiinteät”, ja leppeä oli juttuhetkemme itsekin ”reissulassen” elämää viettävän vakuutustarkastajan kanssa. Kauniita talven toivotuksia myös Martin rouvalle, kun tätä kuitenkin siellä luet!
Vielä mitä: tänäkin aamuna otin kylvyt edellisen illan jälkilämpöä hohkavassa ”tulituvassa” kun se nyt tukevasti jo kivijalallaan seisoo. Hannun kanssa ”kekkuloitsimme” viime yönä lumihangessa ja oli metka katsella ”enkelikuviamme” tuossa kuivatellessani itseäni valkohohteista" Päijännettä ihaillen.
Tällä erää ei Ekku-sedällä ole kummempia turinoitsemisia, tulevissa postauksissa voin avata yksittäisiä varovaisia katselmuksia niihin lukuisiin viihdeavaruutemme ”tähtimerkkeihin”, jotka vuosien saatossa ovat kunnioittaneet Anttilan saunaa löylyvisiiteillään. Paljon on tuolla nähty, paljosta "säädynmies" tyylikkäästi vaikenee, jottei lukijoitteni korvat aivan liiaksi punoittaisi, vaan joitakin "kultajyviä" lienee silti paikallaan ripotella. Todetaanko ”tällä haavaa” vain, jotta Mestari jos toinenkin on saanut elinkaaremme varrella tuta Vekku-enon ”pöllyt”.
Nyt antinpäivän ehtoona haluan kuitenkin toivotella kaikille lukijoilleni sydänriemullista jouluaikaa! Palaan ”pikibongille” taas lähempänä juhlista hartainta, ja sitä ennen minut tavoittaa niin ”veispuukista” kuin ”juutuupistakin” tuttujen kanavien aina yhtä odotettuna jos myös vähintään yhtä rasittavaksi tituleerattuna ”kommentaattorina”.
-E.K.
Jälkikirjoitus: edunvalvojani Hannu-pahanen se tuossa muistutteli ”seniilikkoa” mainitsemaan pyhäinmiesten päivän traditiostamme. Totta maar: Veijon, Hannun ja Vekun kanssa kävimme perinteitä kunnioittaen jättämässä hautuulehtoon ”käärityn kukan” - ja niin vain oli aamuun mennessä Ylermi-vainaa vetänyt tuttuun tapaansa tuutillisen ”henkosia”.
