Rakas lukija,
"kuu-ukkokaan ei rauhaa saa".
Näillä nostalgisilla laulusanataiteen "ikimuistoisilla" aloittelen tämänkertaisen postaukseni. Olen ollut siltä kolkin aktiivinen "Soziale Medienissä", että suorastaan "hätkähdin" kun eräs seuraajani huomautti kohteliaasti blogihiljaisuudestani. Vielä mitä: "vanhaa on viety" kuin pässiä narussa ja tuo viejä näytteleekin tämänkertaisessa muistelossa "leijonan osaa".
Täällä Tuusulassa "kärjestään kärtsääntynyt" Vekku-eno jaksaa usein maa-askareita tauottavan "mustan" äärellä rehennellä erinäisillä saavutuksillaan. Näistä eittämättä "poskettomin" on Enon vakuudella vannoma väite kuun valloituksesta kaksi vuotta ennen "ameriikkalaisia".
Uskomatonta mutta näin se on: Vekku julistaa "fähyn" ja sokerijuurikkaan ansiokkaan kasvattamisen lisäksi onnistuneensa myös kerran "kurkottamaan kuuhun". "Kapeasti lahjakas" Eno oli jollakin "ilveellä" hyväksytty kuusikymmentäluvun puolivälissä "tekulle", jossa mies oli "lehmänkauppojen" ja isävainaansa "kultapussien" ryydittämänä päätynyt lyömään veljenkolpakkoa Ylisen Aven kanssa. Arvo oli nimensä mukaisesti "arvonsatunteva mies", enkä ole tähän päivään mennessä saanut selville, millä Vekku taivutteli everstiluutnantin "päähänpistoonsa". Näin siinä joka tapauksessa kävi.
Olimme sitten "herranvuonna" kuusikymmentäseitsemän Ylermin, Aven, Enon ja parin nimeltä jo unohtamani "polin kollin" kanssa ahertaneet aina toukokuusta lähtien Anttilan tilalla. Avella oli jäänrauhallinen tyyli työskennellä, mikä tasapainotti hankkeen "nestorina" pöyhkeilevän Vekun ryöpsähtelevää intoa. Suvi mennä möllötteli siinä, päivien puuhat palkittiin aina iltaisin Tuusulan "marttilutterinaikaisen" saunan "sihillä" ja oli meidän "junnupoikien" ilo kuunnella hillityn Aven turinointia naisista, sodasta ja lentokoneista.
Pitkän ja hyvin lämpimän "syssyn" taittuessa vihdoin hartaasti odotetuksi ja varsin kylmäksikin jouluajaksi päästiin viimein Annan päivänä "tositoimiin". Tähän mennessä voin "ilkiämättä" julistaa, että "pögää" oli tullut "pössyteltyä" ja lämmikettä naukkailtua "enemmän kuin laki salli". Ave näki kannabinoidien nauttimisen "rahvaanomaisena", mutta oli pieteettisen työntarkkuutensa ohella maltillisesti "perso viinalle".
"Pariisin rauhassa" oli pannahinen kieltänyt ohjukset "Suomemme maalta", joten saimme toimia kieli keskellä suuta ja melkoisessa "hipihiljaisuudessa". Niinpä oli Enon "Nuoli", kuten isäntämies rakettia nimitti, valmistunut viljasiilon sisässä. Tuo siilo olikin samalla muokattu lähtötelineeksi, ja voin vakuuttaa riemuhuutojemme kajahdelleen kun sen "hattu" vihdoin pyöräytettiin alas jäätyneelle nurmelle.
Minäpoika en tuota teknistä puolta koskaan täysin hahmottanut, vaikka sitä "löylysillä" Ave olikin yrittänyt availla meille "maan matosille", vaan sen kuvan sain, että moottorissa "löpön virkaa" esitti happi ja kerosiinimassa. "Pötkylä" oli siinä kymmenisen metriä mitaltaan ja kolmessa vaiheessa. Lopullisen "kuunkamaralle" aiotun kapselin lastiksi oli Eno pitkällisen henkisen "kädenvääntönsä" tuloksena valinnut vanhan lakkinsa ja pyhäinmiestenpäivänä leikatut kutrinsa, jotka saivat edustaa Tuusulaa, Suomea ja ihmiskuntaa, tässä järjestyksessä.
Vaikka allekirjoittanut "suutarin munapää" on sittemmin jämäköitynyt varsin "kovaksi keitetyksi", vielä kuusikymmenluvulla olin melkein "vetelät lahkeessa", kun mustatut lasit silmillä seisoimme metsän laidassa myöhäisessä iltapäivässä odottelemassa "hoohetkeä". Kevyet "pajarit" sentään rentouttivat "hönkösen verran" tunnelmaa, tottakai. Vaan herraisä sitä huutoa kun "fläkki" lopulta leimahti valaisten koko pimeän aukean kuin olisi "sata salamaa iskenyt tulta", kuten paljon myöhemmin "shungattiin"! Nuoli nousi kuin nousikin "erektiivisen uljaasti" jätkänkynttilän jämäkkyydellä kohti tähtitaivasta.
 |
| "Kuin uljas kotka kiitää teräslintunen", lauleskeli Ave työskennellessään. |
Miten siinä sitten kävi? Sen muistan, että Vekku-eno ulvoi hurraata ja loikki savun, pölyn ja tuhkan keskellä vielä siinä vaiheessakin kun tienoo kaikui ensin järven takaa Hyrylän rykmentistä ja sitten yläilmoista kuuluneista "kumauksista" ja eipä tuo "juhlamieli" lakannut Veli-Jukalla silloinkaan kun sotaväki kuulutti kaiuttimistaan että "jätkät saatana, maahan tai ammutaan".
Kolmisen yötä saimme "koko lössi" virua sotilaspoliisin putkassa, kunnes oli Ave johdattanut neuvottelut siihen "nuijamiehen" kopautukseen, jonka nojalla lopulta "pääsimme pälkähästä". Moni asia jäi tuolta reissulta mysteeriksi, vaan sen päättelimme miehissä vanhan Ylermin kanssa, että tässä taisi "maailman tilanne" olla kaikessa kireydessään lopulta meidän kulmaltamme edukas. Ave-vainaalle rimpauttelin vielä seitsemänkymmentäluvun alussa tuosta "ilmatilan valtauksestamme", jota luurin tois'päässä selvästi jo vanhentunut mies edelleen muisteli lämpimästi naureskellen.
"Tee-hoo-seen" sekoittama Vekku-eno on sen sijaan "röyhistellyt" rintaansa ensimmäisenä "kuunkävijänä", eikä ole niskoja nakellessaan ottanut "kuuleviin korviinsa" vastaväitteitä. Ylermin kanssa meillä olikin tuolloin tällöin tapana vähän piruilla "ylypiälle" muistuttelemalla radiokuuluttajan tuon aikaisista puheista kansan taivaalla havaitsemista valopalloista ja maahan syöksyneestä roinasta.
Jos eivät Enon "kiharaiset" aivan kuu-ukon jalkapohjia yltäneet kutittelemaan, on "kuuhun" tuo kaikkien Töölön ulkokasvattajien "kärkimies" kyllä muuten mennyt ja vuosien saatossa sinne entistä pysyvämmin myös jäänyt. "Hoo-hoo, jaa-jaa", kuten Uije-setä totesi.
-E.K.
Jälkikirjoitus: nyt kun suvi jo tulla suhisee, onkin varmasti paikallaan jälleen käväistä koto-Tölikässä katsomassa, josko Veijo on saanut pidettyä "kasvit elossa". Luottoystävää ei voita mikään "maan päällä" - ja saahan Santalan poika toki osuutensa "förkästä".
