"Maailman yksinäisin merimies", eli lämmintä muisteloa Klabbista

Rakas lukija,

lupasin liikaa.

Tein tuossa taannoin "somessa" juhlallisen lupauksen, että kirjoittaisin Teille ystäväni Kari "Klabbi" Tapion muistelon heti pyhäinmiesten päivän jälkeen. Nyt on kuitenkin käynyt niin "hullusti", että olen ollut tällaiseksi "papparaiseksi" ikääni ja mielenterveyteeni nähden aivan liian kiireinen.

Vihdoin on työstressi helpottanut ja ollaan päästy taas hartaasti odottelemaan sitä "joulun ihmettä". Siksipä istahdin alas "hikikammariini" ja sytytin vanhan ruusupuisen piippusen.

Tämän piipun tarinan kuulette nyt.

Muistoksi saamani piippu.

Olimme "Merimiestriomme" kanssa "matkalla" Keski-Suomi-Savo -akselilla joskus 60-luvun puolessa välissä. Kukantuoksuinen vaelluksemme johti meidät värikkäiden vaiheiden jälkeen Pieksämäen asemalle, jonne herra konduktööri mieskolmikkomme tipautti "ala-arvoisen elämänpidon" takia. Tämä harmitti meitä suuresti, sillä aikeemme oli ollut päästä Mikkeliin "tansseille".

Autereisessa heinäkuun aamussa kolme uupunutta "rasvista" herätti paikallisten huomion ja pian juttusillemme tuli pari mukavaa "heppua". Heppujen kanssa päädyimme sitten ottamaan miehissä kahvit asemarakennuksen kuppilassa. Uudet tuttavuutemme kysyivät voisimmeko tulla auttamaan heitä eräässä "kantokeikassa", kuulemma rahaa olisi tulossa jos suostuisimme. Reissussa ryvettyneinä ja köyhtyneinä "pojannulikkoina" tarjous otettiin tietysti vastaan.

Mistään "kuutamokeikasta" ei kuitenkaan ollut kyse vaan päädyimme kantelemaan kirjasinlaatikoita Pieksämäen Raamattu-opiston kirjapainoon. Savotta kesti vain pari tuntia eikä siitä meille "naamaa" kohti monta markkaa lopulta kilahtanut. Latomossa meitä alkoi kuitenkin jututtaa iloisen oloinen "savolaiskaiffari", jolla oli luja kädenpuristus.

Nuorukainen esittäytyi "Karjuksi" ja tarjosi meille vaivan palkaksi kahvisumpit. Löysin Klabbin kanssa nopeasti "yhteisen sävelen" ja kun oltiin vähän tutuiksi tultu, pyysi hän minulta pian melko henkilökohtaista palvelusta.

Karju oli jo tuolloin ”kimpassa” kauniin Briittansa kanssa, mutta oli ilmeisesti eksynyt edellisellä viikolla "väärään petiin", mistä Briitta ei ymmärrettävästi ollut hyvillään. Karju oli perso naiskauneudelle, luettakoon se taiteilijalle viaksi, mutta oli hänellä sydänkin kohdallaan. Päätin siksi auttaa "miestä mäessä".

Veljekset Veijo ja Ylermi jäivät latomolle "ottamaan moukkua", mutta minä poika läksin Karjun mukana keskustaan markkinoille. Karju osti tuolta kauniin kukkabuketin. Sitten otettiin kulaukset "taskulämmintä" ja tarjosinpa muusikolle hänen uransa taatusti ensimmäiset "tymillisetkin". Rohkaistuneena ja rentoutuneena kuljimme Briitan kotitalolle.

Kiristin solmiotani ja oikaisin vapisevia polviani. Sitten kolkutin oveen. Kuvankaunis Briitta se hämmentyi kun tällainen "rasvatukka" odotteli oven takana kukkapuska kourissaan. Sopertelin jotakin katuvaisesta miehestä ja sitten Karju astuikin "jemmastaan" esiin.

Kyllä Briitta ”kundilleen” anteeksi antoi, Klabbi oli paitsi kurkustaan, myös sydämestään puhdasta kultaa. Myöhemmin "iltamissa" kun "Triomme" kanssa "jatsattiin", katselin miten Briitalla silmät säihkyivät lavan edessä. Sen verran hurja "daami" oli Karjun rakkaus, että ainakin sinä iltana pysyivät "vieraat lyylit" visusti omissa pöydissään. Uskon muutenkin Klabbin ottaneen opikseen virheestään "kertalaakista".

Seuraavana aamuna Karju saattoi meidät hotelliltamme juna-asemalle. Hän näytti edellisen illan jäljiltä hieman "raasuuntuneelta" mutta myös salaperäiseltä. Noustessani junaan hän "sujauttikin" sitten popliinitakkini taskuun riisipaperikääreen.

Kun avasin käärön myöhemmin Mikkelissä, paljastui sieltä Klabbin itsensä veistämä kaunis ruusupuinen piippu.

Tämä piippu paloi hampaissani jouluna 2010 Espoon Tapiolan kirkon pihalla kun rakas ystäväni saatettiin viimeiselle "matkalleen". Sen piipun sytytin nyt myös pyhäinpäivän iltana Olarin hautausmaalla kun muistelin lämpöistä heinäkuista kohtaamistamme "kultaisella kuusikymmenluvulla".

Kotimatkalla "Merimiestriomme" kokoontui vielä Hietaniemessä: perinteen mukaisesti laskimme Veijon kanssa Ylermin haudalle "käärityn kukan". Kuten arvata saattaa, kun seuraavana päivänä teimme paikalle kävelyn, oli "tuutti" taas kadonnut.

Ehkä "tuolla jossain" nuo kaksi kaipaamaani kulkuripoikaa lyövät ikuista veljenkättä ja nauttivat yhteisistä piipullisista, tiedä häntä.

Ja ehkä vielä jonain päivänä minäkin "naisenkaipuinen merimies" löydän onneni. Joulu se tulla "jolkottelee" ja sehän on toivon aikaa se!

-E.K.

Jälkikirjoitus: joulupöytiinne tarjoilemme Vekku-enon kanssa seuraavassa postauksessa herkullisen reseptin. Pysykää siis kanavalla.

"Tölikän kuuma linja", eli pappi, lukkari, talonpoika, eno, osa II

Rakas lukija,

ajattelinpas taas laittaa kaiuttimen päälle ja soittaa Vekku-enolle.

Tuoreemmille lukijoilleni tiedoksi: Eno on tuttu hahmo kaikille Tölikän "budimiehille" jo vuosikymmenten takaa. Omalaatuinen ystävyytemme alkoi "aikojen alussa", lapsuusvuosina 40-luvun lopulla. Tänä päivänä Vekku on erästä taiteilijaa lainatakseni "sekaisin kuin seinäkello".

Sytytän pienet "Lowryderit" ja tartun puhelimeen.

Tuut--tuut--

Seinällä kuva Vekku-enosta lapsena. Pahoittelen "söheröä" painokopion päällä.

Vekku-eno: "Halojaa.."
Esko Komero: "No Ekipä se täällä taas soittelee."
V-E.: "Ai tänään?"
E.K.: "Niin, ajattelin rimpauttaa ja kysellä vähän kuulumisia."
V-E: "Kuuluu, kuuluu, kukkuluuruu."
E.K.: "Oletkos Eno pyhänä menossa tilalle?"
V-E: "En mä mitään tilaa. Mä olen köyhä poika vain!"
E.K.: "Eno, sullahan on iso perintötila ja kaikki. Niin että oletko täällä Tölikässä viikonloppuna?"
V-E: "Joo, joo, tottakai. Hannu hoitaa."
E.K.: "Hoitaa mitä?"
V-E: "No sitä kersaansa. Tehdään näin: mä jään tänne yksiöön kuuntelemaan miten noi pienet jäytiäiset syö tietänsä mun pääkoppaan. Te voitte leikkiä koko porukka pikku perhettä tilalla. Eikö se ole isänpäiväkin?"
E.K.: "Eno, snaijaatko sä nyt ollenkaan? Meillä oli puhetta siitä kokkaamisesta."
V-E: "Hohhaamisesta? Mitä sä sekoilet, älä puhu paskaa mulle kuule!"
E.K.: "Ei ei, kun ajattelin vaan ehdottaa, että tulisit tänne, otettaisi poikamiehissä essut päälle ja kokattaisi kunnon isänpäivälounaat."
V-E: "Juu."
E.K.: "Mihin aikaan tulisit? Mä voin käydä kyllä putiikissa."
V-E: "Voinko vastata kysymyksellä?"
E.K.: "Toki, mutta ihan kellonaikaa vain tiedustelen."
V-E: "Missä sä olit kolmastoista heinäkuuta vuonna seitkytkaks, kellonaikaa en muista?"
E.K.: "Tjaa, varmaan peltohommissa tilalla."
V-E: "Aivan varmasti. Tiedätsä, mun pitää nyt mennä."
E.K.: "Mihin sulla nyt on Eno kiire? No olisiko vaikka kello 14?"
V-E: "No se on sitä, se on sitä!"
E.K.: "Niin mitä?"
V-E: "Että kun sä näet miten toi katuvalo heiluu. Että se heilu täsmälleen samoin viimeksi seitkytkaks kesällä."
E.K.: "Niin tuletko sä sunnuntaina kahdelta?"
V-E: "Totta helvetissä. Muista, että me kaikki tullaan kerran yhteen."
E.K.: "Aivan varmasti. Mutta tule sä tänne sitten niin päästään kyökin askareisiin."
V-E: "Hohhoo, hohhoo!"
E.K.: "Mitäs nyt?"

Tuut, tuut, tuut..

Vekku-enon kanssa "kommunikoiminen" on iänikuista "rikkinäistä puhelinta". Sunnuntaina kuitenkin kokkaillaan herkkuja, joista ajattelin jakaa reseptin myös teille, rakkaat lukijat!

Lopuksi toivottelen kaikille onnekkaille "ukkomiehille" hyvää isänpäivää! Itse istuskelen kaihoisasti "hikikomerossani" ja mietin, millaista tämän "papan" elämä voisi nyt olla jos en olisi aikanani mennyt "syrjäytymään".

-E.K.

Jälkikirjoitus: lupausteni mukaisesti palailen pian myös pyhäinpäivän tapahtumiin ja kerron teille edesmenneestä ystävästäni Klabbista! Siihen asti muistuttaisin kaikkia tutustumaan Facebook-sivustooni, sinne tulee päivityksiä aina uusista "blogipostauksistakin".

"Kassi täynnä koti-ikävää", eli krapulaisia pohdintoja + "aamupajautukset", osa II

Rakkaat "allihuupat"!

Aloitan tämänkertaisen "postaukseni" näillä hilpeillä sanoilla. Syy tähän ei suinkaan ole lähestyvä joulu vaan eräs henkilö, josta kuulette pian.

Aivan alkuun kuitenkin muistuttaisin, että blogini täyttää näinä päivinä vuoden! Aika erikoista mutta näin se on: kokonainen auringonkierto on ehtinyt kulua siitä kun ensi kerran kirjoitin "blogosfääriin".

Käydessäni läpi kulunutta vuotta panin merkille erään kiusallisen huomion. Ensipostauksissani lupasin näet palailla blogin aloittamisillan tapahtumiin, mutta harmikseni olen ilmeisesti "nuppupäissäni" unohtanut tuon lupauksen kokonaan.

Tässä päivityksessä palataan siis tuohon lokakuiseen iltaan vuonna 2014. Sitä seuranneen aamun tuumailut voitte alkuun kerrata täältä.

Olin tuona iltana viettämässä niin sanottuja "arki-illan bileitä". Yksikseni "hikikomerossani", totta kai, sillä Veijo oli perheensä luona ja Vekku-enokin Hannun tykönä Tuusulassa. Laatimani soittolista ei kuitenkaan ehtinyt pyörähdellä kovinkaan pitkälle kun sain puhelun hieman yllättävältä taholta.

Langan päässä pauhasi nopeaan sävyyn vanha ystäväni Jokke-pappa, joka oli kiertämässä Helsinkiä. Kutsuin Joken kahville, sillä tiesin miehen keittävän erinomaista sumppia. Sitäpaitsi "juopotteluni" tässä vaiheessa pieni kofeiiniannos tekisi vain hyvää.

Tutustuin Jokke-pappaan 80-luvun puolivälin tietämillä Turussa Wärtsilän telakalla. Olin tuolta hakemassa erästä "tymilastia" ja minuun teki vaikutuksen tämä satamassa työskentelevä "show-mies". Jokke rämpytteli kitaraansa ja ilahdutti työtovereitaan yksinkertaisilla silmänkääntötempuilla. Mies uhosi alkavansa kiertää maata "taikurina" ja pummipa tämä minulta kevyet "kannabissauhutkin" ikään kuin "starttihöyryiksi".

Jokesta tuli kuin tulikin taikuri, ainakin lyhyeksi aikaa. Sai hän tietääkseni joitakin soittolevyjäkin aikaiseksi 90-luvun puolella ja kuulemani mukaan esiintyi jopa televisiossa. En kuitenkaan ollut tavannut häntä yli kymmeneen vuoteen.

Toikkaroin aamutakissani avaamaan "papalle" alaoven ja sisään syöksähti tuttu "kolli". Joken leipälapiomainen käsi vilkutteli iloisesti tervehdykseksi ja rapussa kaikui tyypillinen "hei, allihuupat!" -huuto.

Kun olimme kavunneet asunnolleni neljänteen kerrokseen, halusi Jokke "testata saman tien saniteettitilat". Päästin hänet sinne, sillä miehen vatsa kuului olevan perinteiseen tapaan "kuralla".

Pöntöltä käsin maaninen Jokke-pappa "huuteskeli" kuulumisiaan. Hän saarnasi jo kolmatta vuosikymmentä "aivan lähipäivinä" koittavasta maailmanlopusta ja tavaili hitaasti ääneen lempikirjansa "Markkinat ja demokratia" johdantokappaletta. Jokke ei ole tunnettu kovinkaan kummoisesta "sisälukutaidosta", mutta Björn Wahlroosin hän on ottanut jo vuosia sitten "henkiseksi esimiehekseen".

WC-tuokionsa jälkeen Jokke keitti meille mainiot kahvit ja ahmi kupillisen kanssa muovikassistaan kaivamiaan tuomisia. Tuttuun tapaan tämä laktoosi-intoleranssista kärsivä kulkumies kauhoi sisuksiinsa kaksi täyttä purkkia rahkaa ja kokonaisen Kismet-patukan. Pian oltiin taas "pöntöllä".

Kylmää on luvattu jo tälle viikolle. Mitenhän mahtaa käydä "ulkoruokintaan" joutuneelle Jokke-papalle?

Toisella istunnollaan "Jokeri-pappa" saarnasi jo selvästi depressiivisemmällä "paatoksella" Rillit huurussa -televisiosarjan seksistisestä ja misogyynistä asenteesta, minkä vuoksi hän tänä päivänä kuulemma boikotoi sarjan katsomista. En ole varma minkä verran tämä protesti on tuottanut tulosta ja kuinka hyvin se edes sopii yhteen Joelin "machoilevan" asenteen kanssa, mutta näin pappa joka tapauksessa tekee.

Vierailun aikana ei käynyt valitettavasti ilmi keikkaileeko Jokke enää kuinka aktiivisesti, mutta ainakin jouluna tämä kertoi aikovansa esiintyä tapansa mukaan Prisma-tavarataloissa. Hänen bravuurinaan on jo vuosia ollut "gospeltanssi" joulukuusen ympärillä, mikä katsojan silmissä on herättämässään myötähäpeässä verrattaen piinallinen näky. "Joulukiertueestaan" mies tuntuu olevan kovin ylpeä, mitä en ole oikein onnistunut käsittämään.

Lähtiessään kämpiltäni "aamuyön selkään" uhmakkaan pöyhkeä ja "kaatokänninen" Jokke-pappa uhosi menevänsä "ensi vuonna Tanskaan Danske Bankenille tahkoamaan rahaa". Kuulemma oli aikeissa lähettää "syssyllä" ystävilleen tuolta herjauskirjeenkin.

Kirjettä Danske-pankista ei ole ainakaan tänne Tölikkään vielä tähän päivään mennessä tipahtanut. Huhujen mukaan rehvakas Jokke-pappa majailee tällä hetkellä "puliukkona" Raisiossa, jossa tämän on kuultu "huuteskelevan" erään alikulkusillan alta ohikulkijoille, että "vitun köyhät, tervetuloa markkinatalouteen!".

Saattaa siis olla, että toimelias Joel on jo miljonääri, tiedä häntä.

Lisää tarinoita luvassa. Pysykää mukana.

-E.K.

"Lahjoista parhain", eli muisteloa vapaustaistelusta

Rakas lukija, 

yhteiskunnassa kuohahtelee. 

Olen seuraillut etäältä miten kansa lakkoilee ja osoittelee mieltään. En ole poliitikko, joten en kommentoi tässä sinänsä yhteiskunnallista käymistilaa. 

Sen sijaan "pummatessani" eräältä mielenosoituksen laitamilla heiluneelta "metalliposkelta" tuikeat "kaarnasauhut" panin merkille miten roolit olivat vuosikymmenten saatossa kääntyneet. Vuoden 1969 Kukkavallankumouksessahan se olin minä, joka jakeli "marisätkiä" Kauppatorilla. 

Aika erikoista, mutta näin se on: kontribuoin maailmanrauhan hyväksi Havis Amandan luona toukokuun kolmantena kuusikymmentäyhdeksän. Tässä vallankumouksessa sain ahkeroida yksin; "Merimiestriomme" kaksi muuta jäsentä pysyttelivät varjoisassa Töölössä talonsa kellarissa eikä Vekustakaan ollut torille lähtijäksi.

Tältä paikalta alkoi Kukkavallankumous toukokuun kolmantena 1969.

Vapun jälkeinen kevätpäivä oli lämmin ja olin siksi riisunut popliinitakkini suihkulähteen reunalle, huitoa heiluttelin ihmisiä luokseni ihan "paitahihasillani". Siihen kivetykselle taisi muuten takkini myös jäädä kun "miliisi" raahasi minut kotvasen kuluttua "Maijaan". Tuolloin ei vapaussotureilla ollut juuri ihmisoikeuksia.

Olin uljaan kansannousuni loppuun mennessä ehtinyt jakaa "rauhantuuttia" ohikulkijoille arviolta kolmenkymmenen gramman edestä. Lappajärven akkojen punomassa tuohikorissa oli vielä jäljellä varmaan parisenkymmentä "G:tä" luonnonyrttiä.

"Rauhan aatteeni" maksoi minulle lopulta toistasataa markkaa sekä kolme yötä tutkintavankeudessa. Vuosia myöhemmin minut pysäytti Tampereen Satakunnankadulla muuan vanhempi herrasmies, joka tunnisti vielä kokeneen vapaustaistelijan. Mies kertoi Kukkavallankumouksen pelastaneen hänen päivänsä tuolloin. Tämän kohtaamisen täytyi tapahtua 70-luvun lopussa, veikkaisin melkeinpä vuotta 1978. 

Rauhoittaahan se "vanhaa sydäntä" näinä kovina aikoina kun tietää myös itse tehneensä jotakin yhteiskuntarauhan hyväksi.

Olikohan joku lukijoistani muuten Kukkavallankumouksen aikaan Kauppatorilla? Harmikseni arkistoistani en ole onnistunut löytämään ainuttakaan kuvaa tapahtumasta. Muistan kyllä joitakin uteliaita "räpsijöitä" olleen tuolloin paikalla. Varmasti löytyisi ainakin kaupunginarkistosta?

-E.K.

Jälkikirjoitus:  näin "syssyn" jo saavuttua on aika katsoa kohti tulevaa pimeää kautta. Ostinkin valotavarainliikkeestä itselleni ns. kirkasvalolampun. Sen tahdissa "sorvin äärelle" herääminenkin sujuu helposti.

Suurmiehen muisteloa + "hölmöläisen hommaa"

Rakas lukija,

mitä yhteistä on Töölöllä, Malmilla, Munkkivuorella ja Kannelmäellä?

Ensinäkemältä ei ehkä paljoakaan, mutta todellisuudessa niitä kaikkia yhdistää se sama asia, joka niitä ei yhdistä, nimittäin rakentamatta jäänyt metroliikennerata.

Kassun Jallu eli Jalmari Castrén.

Mikäli kaupunginisämme eivät olisi aina olleet "hölmöläisiä", Helsingin joukkoliikenne olisi ollut jo vuosikymmeniä aivan toisen näköinen. Kassun Jallun huolellisessa suunnitelmassa vuodelta 1963 nimittäin metrorata olisi kattanut peräti satakahdeksan asemaa ja raidetietäkin olisi kertynyt lähes yhdeksänkymmenen kilometrin verran. Nyt suurisuuntaisesta hankkeesta muistuttavat eräät valmiiksi louhitut ja täysin hyödyntämättömät metroasemat mm. Munkkivuoressa.

Jallu kuului lapsuus- ja nuoruusvuosinani peräti perhetuttuihin, hän oli rautateillä uransa tehneen isäni kavereita. Jalmari oli korkeasti sivistynyt mies ja itse asiassa Hämäläisen Kallen ohella ensimmäinen, jonka tiesin "nauttineen yrttiä". Jallu olikin aina "tip-top", huomasi, että vanhan ajan herrasmiehen tyyli oli opittu jo kotona.

Muistan kuinka isäni esitteli minulle Jallun työryhmän laatimaa kaaviota; nuo paperithan "hukkuivat" vuosikymmeniksi arkistojen kätköihin. Jalmari oli kauasnäköinen ja aikaansa edellä: hänen ehdotelmansa olisi paitsi luonut Helsinkiin Berliinistä tutun erittäin kattavan ja "kosmopoliitin" stadtbahn-tyyppisen raideliikenteen, myös vähentänyt tuntuvasti yksityisautoilun tarvetta kaupungissa ja epäilemättä myös ympäryskunnissa.

Lisäksi lähempänä maanpintaa ja nykyistä "munanpuristinta" hitaammin liikkuvan raideliikenteen rakentaminen olisi tullut halvaksi: yhden nykyaseman hinnalla olisi saatu peräti kaksikymmentä "Kassun asemaa" - siis enemmän kuin mitä nykymetrossa on tänä päivänä asemia.

Mikä sitten meni vikaan?

Syy on "möhömahakuningasmaisissa" kaupunginisissämme, jotka sysäsivät Jallun virastaan tylysti syrjään ja ottivat tämän tilalle Valmetin "marionetin" Unto Valtasen. Valtanen sitten lahjuksia vastaan runnoi läpi nykyisen kömpelön, lyhyen ja ennen kaikkea rikollisen kalliin "metroverkon". Valmetin ja tätä kumartavien "kunnankätyreiden" tarkoituksena oli tehdä veronmaksajien rahoilla Helsingin joukkoliikenteestä valtaisa markkinointikampanja Valmetin raskasrakenteisille "teräshirviöille".

Portaat Munkkivuoren metroasemalle.

Valmet ei tiettävästi ole myynyt koskaan minnekään ainuttakaan metrojunaa. Sen sijaan Jallu kuoli unohdettuna ja häväistynä, hänet löydettiin elottomana kadulta joulukuussa 1981.

Itse olen boikotoinut Helsingin metrorataa edellämainituista syistä, enkä usko matkanneeni sillä viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana kuin ehkä seitsemisen kertaa. Ja miksi olisinkaan, eihän metro edes aja Töölöön.

-E.K.

Jälkikirjoitus: minulta kysytään usein "feisbuukissa" olenko sukua "sille ja sille" Komulaiselle. Komulainen-nimen otti käyttöön kuitenkin vasta isäni, tätä ennen suvun nimi oli Zschauer. Isoisäni Karl oli tullut Suomeen Leipzigista ja toimittuaan ensin kuparinkeräilijänä siirtyi rautateille hommiin. Minulla on ainakin pikkuserkkuja jossakin päin Suomea, mutta käsittääkseni heistä yksikään ei ole nimeltään Komulainen.

"On elon retki näin", eli pieni katsaus kesääni

Rakas lukija,

pahoitteluni pienoisesta "hiljaisesta kaudesta", olen viettänyt pari viikkoa kesälomaa.

Näin työuran ja kenties elämänkin "ehtoopuolella" sitä nauttii ihan seesteisyydestä, kotiseuturakkaudesta ja kesän tuoksuista. En ole siksi tehnyt tänä(kään) vuonna ulkomaanreissua, vaikka sellaisesta taisin taannoin vihjailla. Parisen viikkoa on kuitenkin lomaa säästetty "syssymmälle", joten katsotaan jaksaisinko hypätä laivaan tai jopa lentokoneeseen ja käydä katsastelemassa miltä "asevelimaa" Saksa näyttää 2010-luvulla?

Tänä kesänä on Töölössä yllättänyt niin sade kuin paistekin.

Nuorena miekkosena tuli "reissattua" pitkin ja poikin, "Merimiestriomme" kanssa tuli Suomi tutuksi pohjoisesta etelään ja idästä länteen. Moni hyvä ihminen ja tarunomainen tuttavuuskin on matkoilla osunut kohdalle, näistä olen osasta kertonutkin, suurin osa kuitenkin odottaa vielä "tarinakirstussa" pääsyään "blogosfääriin" päivityksen muodossa!

Pitkien koto-Töölössä tehtyjen kävelylenkkien eli "sadonkorjuumatkojen" ohella olen viettänyt viikonloppuja ystäväni Vekku-enon luona Tuusulassa. Siltä osin on lomalla saanut siis työtäkin tehdä, vaikka peltoaherrus on toki palkittu tulikuumalla saunalla. Hannu on perheensä kanssa luonnollisesti hänkin ollut kotitilallaan eikä meillä tylsää hetkeä ole löytynyt. Pojan lapsonenkin on kasvanut ja hänestä laitan valokuvaa tänne sitten vähän myöhemmin.

Palailen ensi postauksessa taas nuoruusvuosiin 60-luvulla, Facebook-kaverini taitavatkin tietää, mistä aion teille kertoa. Vihjeeksi sanottakoon, että se "liikuttaa" teistä monia ihan päivittäinkin, mutta Töölössä asuvia valitettavasti ei.

Pitemmittä puheitta, passaa sitä "rauhanpiippua", peace out!

-E.K.

Jälkikirjoitus: onnistuin saamaan vähän "yskänkröhää" kun oli jäänyt viime yöksi "akkuna" raolleen. Näköjään "syssy" hiipiä yllättää lämpimänkin päivän päätteeksi.

"Olen niin monet ovet aukaissut, myös sulkenut kun mä vain kuljeksinut oon"

Rakas lukija,

ovi sosiaaliseen mediaan on sepposen selällään.

Aluksihan minä aina hieman tekniikan kanssa näpertelystä kiinnostuneena laitoin Youtube-sivut pystyyn, jotta pääsisin kommentoimaan suosikki"vloggareitani". Siitä kävi suuntani syvemmälle "blogosfääriin", kun perustin tämän oman muistelmakirjaseni verkkoon. Mutta niin sanotusta "Naamakirjasta" en ole koskaan liiemmin perustanut, ehkä siksi, että minun sukupolveni ei siellä juuri viihdy. Vannotinkin itseni bongin äärellä olemaan kirjautumatta vaikka kirveellä uhattaisiin.

Lopulta päädyin kuitenkin liittymään vapaaehtoisesti.

Syy tähän on yksinkertainen. Tahdon olla tiuhemmassa vuorovaikutuksessa "nettikavereideni" eli rakkaiden seuraajieni kanssa. "Postausten" osalta olen joskus hieman itsekriittinen, liiallisuuteenkin asti. Siitä johtuen valmistelen yleensä pidemmät blogitekstit huolella, ja suodatan tärkeimmän asian muistoistani julkisuuteen kuin vanha onnenonkija kultahippuset vaskoolillaan Yukon-joesta konsanaan! Koska olen tällaiseksi "papparaiseksi" melko aktiivinen toimija, niin en ehdi kiireiltäni aina syventyä kirjoitusten maailmaan.

Ratkaisuksi siis uusi profiili "feisbuukkiin", jossa voitte seurailla tuoreimpia kuulumisiani hieman anteeksiantavamman seulan lävitse! Kirjoittelen sinne kaikenlaista pientä, joka ei välttämättä blogini julkaisukynnystä ylittäisi. Minut saa lisäillä kaveriksi tai seurata muuten vaan, "profiilini" on avoin kaikille. Mitä sitä suotta salailemaan, kun ei tuolla mitään liian "privaattia" ole.

Linkki profiiliini: https://www.facebook.com/people/Esko-Komulainen/100009820899435
Nähdään siellä!

-E.K.

Jälkikirjoitus: samassa selviää teille, lukijat, suuri salaisuuteni oikean nimeni osalta. Yritin kirjautuessani tuonnekin säilyttää "taiteilijanimeni", joka on kaimani Esko Koveron ja hikikomeron nerokas (vaikka itse sanonkin) yhdistelmä. "Naamakirja" ei kuitenkaan minua läpi päästänyt, joten esiinnyn nyt ensimmäistä kertaa omalla nimelläni. Onhan se huomattavasti luotettavampaa.

Mainos Kuvalautalaisen keikasta

Rakas lukija,

herra Kuvis vetää huomenna keikan.

Petri Ranta eli "Kuvalautalainen" tai "Evoluutiomies", syvästi arvostamani "vloggari", tempaisee huomenna Hyvinkäällä taas keikan.

Jos olisin itse lomalla ja neljäkymmentäseitsemän vuotta nuorempi, menisin paikalle "haukkana".

Te, rakkaat lukijani, jotka olette "vapaalla" ja jotka ette ole "vanhoja pieruja", mars herra Kuviksen keikalle!

Viime keikan satoa:

http://sukkero.net/aikajana/2015/06/09/dj-evoluutiomies/

Uusi tapahtuma:

https://www.facebook.com/events/894799547254180/

Avoin kirjeeni herra Kuvalautalaiselle löytyy täältä:

http://eskokomero.blogspot.fi/2015/05/avoin-kirje-kuvalautalaiselle-ja.html

"Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin."

-E.K.

Jälkikirjoitus: palattuani kotiin viime postauksessa mainitun "kelloepisodin" jälkeen, keittiöni pöydältä löytyi ehjän kellon lisäksi viivoitin ja "hesarin" penisvertailu-uutinen. Kelloseppä Sibelius on mielestäni velkaa selityksen, jota en tosin tahtoisi kuulla. "Ei siinä dickiäkään", kuten herra Kuvis sanoisi.

Kellon vuosi

Rakas lukija,

on kellon vuosi.

Myöhästyin männä viikolla töistä. En "perinteisen syyni" takia, vaan tiukuni jätätti. Onneksi korjaaja löytyi niinkin läheltä kuin Karjalohjalta. Sieltä luokseni saapui vierailulle eittämättä maan mainioin kelloseppä "Sibelius". En osaa varmaksi sanoa "Siben" syntymänimeä, mutta hän risti itsensä säveltäjätaiturin mukaan kokiessaan rakentavansa omaa versiotaan "könninkellosta" samalla pieteetillä kuin Janne puuhaili musiikkinsa parissa.

Sibelius on monella tapaa erikoinen persoona. Sain häneen yhteyden sähkeen lähettämällä. Kirjallista vastausta ei kuulunut, mutta tälläkin hetkellä Sibbe kiertää keittiössäni kehää ja polttaa tupakkaa ketjussa miettien kuumeisesti, mikä ajannäyttäjääni vaivaa. Hänen toinen kätensä käy kaaressa huulilla, toisen pysyessä tukevasti housuntaskussa Siben kävellessä matemaattisen tarkassa 70 asteen etukyyryssä, jalkaterät voimakkaasti sisäänpäin kääntyneinä. 

Kellon vuosi.

Kelloseppäystäväni on erityisen herkkä väitetyistä hiuksistaan. Hän on oman näkemykseni mukaan ollut kalju jo alle parikymppisenä, mutta uskottelee tupeensa olevan äitipuolensa tyttären leikkaamaa aitoa hiusta. En viitsi huomauttaa Sibelle hänen hiustenlähdöstään, mutta saatan ajoittain piikitellä kellonikkaria tämän epäsiististä "pukinparrasta", joka hädin tuskin peittää muodotonta leukaa.

Siitä huolimatta, että Sibbe on ammatissaan universumin parhaita, hän tekee työtä "nälkäpalkalla". Tälläkin kertaa työn korvaukseksi sovittiin kolme grammaa "tiivistettyä kelloöljyä" ja aski halvinta "belmonttia". Muut mestarismiehet ovat käytännössä miljonäärejä jossain Sveitsin hujakoilla, mutta Sibelius huuteskelee Karjalohjan perukoilta olevansa "täysin peeaa".

Sibelius on harvoja jäljellä olevia "aitoja pitäjänkäsityöläisiä", mutta naisonni on kiertänyt miehen kaukaa. Minä en ota kovin tosissani hänen väitteitään luonaan asuvasta "spesiaalista muijasta", jonka kuvaus tuntuu vaihtuvan vuosittain.

-E.K.

Jälkikirjoitus: minulta kysyttiin naisrintamastani, jonka totean herra Niilon sanoin olevan "hyvin hiljainen". Sen sijaan en ymmärrä, miksi Niilo kuvittelee itsepintaisesti kesän päättyvän kesäkuun lopussa. Ajantuntija Sibeliuksen sanoin: "stimmailen paljon, mutten runsaasti!"

Sana viikonvaihteeksi + iloisia uutisia

Rakas lukija,

meidän on aika jutella.

Avaan tämänkertaisen viestini juhlallisesti mainion Loirinuotiolla-ohjelman tunnuslauseella. Tuossa lauseessa ja sen esittäjässä on paljon viisautta, jota syvästi kunnioitan. Ja liittyypä Vesku hieman käsittelemääni aiheeseenkin. On "mammuttipostaukseni" vuoro.

Edellisessä jälkikirjoituksessa jo hieman innostuinkin näyttelijä-laulaja-"Mestari" Samuli Edelmannin paluusta Helsingin kirkkaisiin valoihin. Tarkoitukseni oli pohtia ääneen mahdollisuuttani tavata vanha tuttuni Edelmann, mutta aiemmin tänään saamani viestin perusteella näemme piakkoinkin. En paljasta vielä mistä on kyse, vaan asia vaatii pidemmänlaista alustusta.

Aika ei kohtele Mestareitakaan silkkihansikkain.

Allekirjoittaneen ja Samulin tiet kohtasivat 90-luvulla Hannun kautta. Jo aiemmin olenkin kertoillut muutaman tarinan Enon sukulaispojasta, joka on joitain vuosia Edelmannia nuorempi. Pojat tutustuivat ison kaupungin yöelämässä, ja päädyinpä minäkin joitain kertoja nuorisoremmin seuraksi. Olinpahan osana sitäkin tapahtumaketjua, jonka seurauksena niin sanottu "peräkansi-äksidentti" sattui, viitaten surullisenkuuluisaan iltaan jona Samuli kammettiin hytisevänä Viking Linen kannelle Suomenlahden syleilystä.

Samuli Edelmann ja Vesku Loiri tunnetaan omalaatuisesta ja arvokkaasta suhteestaan. Vesku on kutsunut Samulia omaksi pojakseen, ja Edelmann suitsuttaa Loiria kuin isäukkoa. Hannulla ei koskaan ollut omaa isää saatika äitiä. Olen aiemmin kutsunut Vekkua Hannulle loirimaiseksi isähahmoksi, mutta tällä kertaa puhun omasta roolistani pojan kasvatuksessa.

Muistan, kun palasin 70-luvun lopulla lyhyeltä ulkomaanmatkalta. Se oli yksi viimeisimmistäni. Tölikässä vaatteet vaihdettuani päätin pistäytyä Enon luona tilalla. Saavuttuani pihaan huomasin tuon pienen pojanklopin haravoimassa maata hieman tuskastuneen oloisena. Riensin heti tupaan kysymään Vekulta, mistä oli kysymys. En kovin paljon kasvatuksesta tiedä, mutta mielestäni tilanne vaikutti lapsityövoiman käytöltä. Hannu oli niin nuori, että hänen olisi pitänyt olla leikkimässä muiden viikareiden kanssa eikä Enon orjatyövoimana. Sitä paitsi en edes tiennyt, mistä skidi oli tilalle ilmestynyt.

Eno selitti hieman epäselvästi Hannun taustan. Minulle vielä tähän päivään asti tuntematon sukulaisnainen oli jättänyt pojan Vekun huomaan ja kadonnut jonkinlaisessa elämänkriisissä Hannun elämästä. Vekku tuskin oli edes huomannut tapahtuman kulkua "möyhyteltyään" tapansa mukaan hieman rankemmin. Tilanteeseen herättyään hän oli päättänyt laiskuudessaan laittaa pojan hommiin ja jatkanut bonginsa seurassa löhöilyä.

Hälytin Ylermin paikalle, ja yhdessä päätimme auttaa pojan kasvatuksessa. Tätä ukkoa ei kovin usein nähdä talikon kanssa pellolla heilumassa, se on selvää, mutta hätätilanteessa nielin ylpeyteni ja auttelin asioiden hoidossa sitä mukaa kuin ikinä pystyin. Eno istui visusti perintöarkkunsa päällä, joten jouduin hankkimaan jopa töitä vuonna 1980 ostaakseni pojalle tarvittavat vaatteet ja varusteet.

Meistä tuli Hannun kanssa ajan myötä läheiset ystävät, ja muistelenkin erästä tapausta lämmöllä. Jolppi halusi 80-luvulla kaupunkiin katsomaan jääkiekko-ottelua, eikä Enosta ollut mukaanlähtijäksi. Saavuimme Hannun kanssa "Nordikselle", kun huomasimme, että oli eräänlainen isät ja pojat -ilta käynnissä. Pojat pääsivät isiensä kanssa ilmaiseksi otteluun. Lapsettomana poikamiehenä minua hymyilyttää yhä muistelo siitä, kun tuo kirkassilmäinen nassikka kutsui minua lipunmyyjän edessä "faijaksi". Pääsimme alennettuun hintaan otteluun, ja saimme vielä makeat naurut - myyjä nimittäin huomautti kaupan päälle yhdennäköisyydestämme.

Hannu kasvoi normaaliin tapaan, mutta kaikki ei mennyt ongelmattomasti. 90-luku oli vanhalle liitolle rankkaa aikaa. Kunnollinen ja ikuiselta tuntunut Neuvostoliitto kaatui, ja rajan yli tuotiin yltyvällä vauhdilla "jatkettua kamaa". Vekku-eno koki vakavan psykoosin ja sekosi lopullisesti. Tuohon aikaan hänen kykynsä muodostaa järkeviä lauseita alkoi taantua perinpohjaisesti. Veijo pyrki vastustamaan ulkomaankauppaa omalla "busineksellaan", kärsi tuomionsa ja uusi elämäntapansa. Ylermi oli kuollut jo ennen vuosikymmenen vaihdetta, mistä nuori Hannu traumatisoitui ikuisesti. Tilanpito oli raskasta työtä, ja Hannu päätyi jättämään koulut kesken ja pakeni Enon valvovaa silmää Samulin porukkaan keittämään pontikkaa. Syytän tästä itseäni, sillä minä uudesta teknologiasta innostuneena ostin itselleni ensimmäisen tietokoneeni ja "vaporisaattorini". 90-luvun alku meni lähinnä punaisin silmin näyttöpäätettä tapittaessa.

Jossain vaiheessa kuitenkin oli minunkin aika astua ulos komerostani, ainakin hetkellisesti. Isähahmon on jossain vaiheessa tehtävä väliintulo "poikansa" huonojen elämäntapojen takia. Minä ja Vesku yritimme kumpikin patistaa alkoholisoituneet suojattimme parempaan elämään, ja vain toinen meistä onnistui. Edelmannista näemme, että Vesku se ei ainakaan ollut.

Näin Hannussa paljon itseäni, ja toivoin hänen käyttävän potentiaalinsa parempaan. En halunnut hänelle samaa epämääräistä elämänkaarta kuin itselläni. Otin nuoren miehen puhutteluun, ja sovimmme että hän saa pysyä jonkin aikaa luonani Tölikässä, mikäli hän ottaa vastaan asettamani ehdot. Hankin hänelle työpaikan elintarvikevarastolta ja laitoin hänet takaisin koulunpenkkiin. Hannu teki mukisematta aamulla työnsä ja lähti sen jälkeen iltaluokioon suorittamaan kurssejaan vaihtelevalla menestyksellä. Tila rapistui tällä aikaa, mutta sinä päivänä, kun hän sai viimein lakin päähänsä, tunsin suurta ylpeyttä. Väitän jopa, että Enonkin poskelle vierähti kyynel silkasta liikutuksesta.

Palataksemme tähän päivään: voin ilolla ilmoittaa, että Hannu on tästä ajasta viisastuneena jatkanut hyveellistä elämää ilman sen kummempia lankeemuksia. Asiat ovat jopa niin hyvin, että tänään sain kuulla, että hän ja hänen naisystävänsä ovat saamassa lapsen. Sain tunnustelevan kutsun varpajaisiin, joihin itse Mestari Edelmannkin on kutsuttu. Kaiken kertomani jälkeen voitte varmaan uskoa, että olen haljeta tyytyväisyydestä. Vaikka en ole isä, minusta tuntuu, että olen tulossa isoisäksi. Aion pitää osaltani huolta Hannun lapsesta niin kauan kuin henki minussa pihisee.

-E.K.

Jälkikirjoitus: kuten Uije-setäkin jo opetti, on aina oltava "tip-top", eikä puvusta luovuta kuin pakon edessä. Luulenpa, että tämän myötä minullakin on syytä soittaa vaatturilleni ja sovittaa niin sanottua "vaarinpaitaa"!

Avoin kirje Kuvalautalaiselle ja Niilo22:lle

Rakas herra Kuvis ja rakas herra Niilo,

olen seuraillut vlog-videoitanne jo jonkin aikaa ja haluan ilmaista nöyrän kiitokseni tärkeästä työstänne!

Olette käsittääkseni esiintyneet puolivahingossa eräässä "Tubecon-miittingistä" otetussa videossa, mutta mielestäni tiivimmällekin yhteistyölle välillänne olisi suurta kysyntää.

Ajatus yhteisvideosta heräsi kun näin erään "remix-videon", jossa Niilo ensin pohdiskelee työttömyyttään ja toteaa, että "eipähän kukaan pääse huuteskelemaan, että.." ja seuraavaksi on leikkaus videoon, jonka taustalla soi kenties kaikkien aikojen "leppein" musiikki ja jossa herra Kuvis ilman paitaa, naama punaisena, pää pöydän pintaa vasten asettaneena "huuteskelee" keuhkojensa täydeltä että "mee töihin, mene töihin!". Taustalla Lasse Ranta virnistelee ja pöydällä komeilee punainen tölkki "lohtukoffia".

Videon tunnelma on hypnoottinen ja maaginen. Sen lisäksi se korostaa Teidän kahden "vloggarin" näkökulmien eriävyyttä.

Sinä, herra Kuvis, tarkastelet työttömyyttä ja "syrjäytymistä" analyyttisesti, pohdit kysymyksiä koskien kelpaavuutta ja masennusta, koet työttömyyteen liittyvän elämäntavan pitkälti ongelmallisena.

Sen sijaan sinä, herra Niilo, otat työttömyytesi ikään kuin itsestäänselvyytenä, elämäsi positiivisena tosiasiana; olet jopa julistanut eräällä videoistasi, että "työttömät on 5/5". Et myöskään ole millään tapaa masentunut vaan aina hilpeä ja kannustava.

Niilosta löytyisi tuollekin pullolle jakaja, hyvä Herra "Kuvis"!

Mielestäni Teidän erilaiset näkemyksenne samoihin kysymyksiin luovat olosuhteet niin dynaamiselle keskustelulle, että toivoisin näkeväni Teidät jo pian yhteisvideolla. Olette molemmat herkkiä ja kauniita ihmisiä, jotka jaksatte uskoa ihmisistä hyvää ja kannustaa myös muita tekemään elämässä yksilöllisiä ratkaisuja. Ihan tässä "vanhakin liikuttuu".

Oma tarinani liittyy hieman samoihin teemoihin, vaikka onkin yksilöllinen. Olen kärsinyt 18-vuotiaasta lähtien kannabiksen aiheuttamasta masennuksesta ja aspergerista. Vaikka olenkin itse ollut pitkään työelämässä ja varsinkin ulkomaailmassa myös usein hyvinkin eloisa persoona, tiedän miltä "ulkopuolisuus" tuntuu.

Lopuksi haluan toivottaa Teille oikein kaunista kesää!

Yhteisvideoitanne odotellen,

-E.K.

Jälkikirjoitus: luin uutisista, että itse Mestari Edelmann on muuttamassa Helsinkiin! Ehkäpä seuraavaksi ilahtunut kirjoitus siitä aiheesta.

"Vuodet niin kulkee, ne paljon pois sulkee", eli kannanotto laillistamiskysymykseen

Rakas lukija,

minä en ole panomies.

Viimeaikaista "mediahässäkkää" Toimi Kankaanniemen ympärillä seuranneena ajattelin lausua joitakin sanoja syytetyn puolesta ja vähän tätä vastaankin. Sanon jo alkuun, että ymmärrystä kyllä riittää.

Tutustuin Hassuun Vammalan raitilla syyskuussa 1968. Olimme Vekun, Ylermin ja Veijon kanssa "kukantuoksuisella" reissulla Lappajärveltä koto-Töölöön kun päädyimme viettämään Vammalassa ns. "rillumarei-viikonlopun".

Toimi "Hassu" Kankaanniemi.

Hassu oli tuolloin vielä nuori kolli, rempseä poliittinen aktiivi. Ensikohtaamisemme tapahtui erään kioskin luona, jonka edustalla rehvakas nuorukainen nojaili mukavasti liikennemerkkiin. Miehellä oli muistaakseni yllään tiukasti istuva kiiltäväpintainen "bleiseri", tukka "vesikampauksella" ja sytyttämätön "marisätkä" jämäkästi korvan takana.

Tuohon aikaan "kaarnan ystävät" tunsivat toisena kaikki melko lailla vähintäänkin "kautta rantain", eikä mennyt pitkään kun oltiin jo Hassun kanssa lyöty veljenkättä. Imimme tömäkät tuutilliset paikallisen huoltoaseman takana ja puhuimme politiikkaa. Hassu ilmoitti itsevarmaan tyyliinsä "saavansa kannabiksen heittämällä lailliseksi". Mies uskoi käytännössä jo onnistuneensa tavoitteessaan, ainoastaan oppikoulun päättötodistus ja käymättömät vaalit olivat tyhjinä muodollisuuksina välissä.

Pidimme Hassua tämän yhden viikonlopun "Merimiestriomme" neljäntenä jäsenenä, Vekkuahan ei tunnetusti Veijon mielipiteen vuoksi "jengiin" varsinaisjäseneksi laskettu. Hassu oli mukava, joskin hieman kerskaileva veijari, kuitenkin "tip-top" herrasmies kiireestä kantapäähän. Saimme käsityksen, että "hameväkikin" oli tullut nuoresta iästä huolimatta tälle varsin "tutuksi".

Hassu Kankaanniemen poliittisen uran ykköstavoitteena on tosiaan ollut tämä laillistamiskysymys, jonka täyttämisestä tässä viime aikojen "pienessä sekoilussakin" on ollut kysymys. Jokainen "budipää" tajuaa, että "rapatessa roiskuu" ja kieltämättä Hassun kohdalla on pieni nuhtelun paikka. Sen tiedän, että tarkoitus on miehellä kuitenkin ollut koko ajan hyvä, keinot vain kysymyksen edellyttämän julkisuuden saamiseksi ovat olleet kyseenalaiset.

Palaan vielä kuusikymmenluvulle sen verran, että muistutan tuolloin käymästämme keskustelusta aiheen tiimoilta. Vaikka Ylermi ja erityisesti Vekku olivatkin Hassun linjoilla, itse ilmaisin jo tuolloin eriävän kantani. Useamman kerran on poliisi "sauhuttelu-urani" aikana kaatanut "purut pönttöön", mutta se juuri on pelin henki. Eihän se Markkamarketista ostettu muovinen Shivakaan ole se oikea Shiva. "Pyhä pensas" on pyhä juuri siksi, että se on se "kielletty hedelmä", aivan samoin kun on Hassulle olleet nämä naisihmiset.

Lopuksi muistuttaisin vielä Hassua siitä, että perheen saaneena miehenä tulisi hieman osoittaa kunnioitusta puolisoa kohtaan, siitäkin huolimatta, että "aatteen miehenä" politiikka toki menee joissakin asioissa edelle.

Itse täällä vanhenevana "poikamiehenä" välillä tuumin, kuinka kauniisti kohtelisin "prinsessaa", jos sellaisen vielä saisin.

-E.K.

Jälkikirjoitus: Vekku-enon kanssa saimme idean yhteisestä "postausaiheesta", jota pian pääsemme toteuttamaan, toki Enon "kunnosta" riippuen!

Mitä minulle kuuluu + henkimaailman hommia, osa II

Rakas lukija,

pahoittelen pitkää "mediahiljaisuutta"; tässä iässä aika soljuu kuin huomaamatta. Jouduin pari kertaa hieraisemaan silmiäni kun tarkistin miten paljon viime "postauksesta" on päässyt virtaamaan.

Mitä minulle sitten kuuluu?

Tämä vuosi on mennyt "omalla painollaan": töissä on ahkeroitu, Veijon kanssa istuttu olusella. Muuten ovat päivät vierähtäneet tuttujen aktiviteettien ympärillä eli "vesiputkilo" on laiskasti soinut ja arkistoja kaiveltu. Postausaiheita onkin nyt taas ihan kiitettävästi!

Tuossa vaalien jälkimaininkeja maistellessa tuli mieleeni pieni viesti "huolestuneelle sukupolvelle"! Kaupungilla, jopa Tölikässä, kulkee vastaan jos jonkinnäköistä "takkupäätä", osa on näitä "budiharrastajia" ja osa sen lisäksi kokee olevansa vieläpä "henkistyneitä".

Olen tätä porukkaa kertaalleen jo "läksyttänytkin" aikaisemmassa postauksessani. Tuolloin palautin luontoliikkeen juurilleen eli 60-luvun syväekologiseen heräämiseen, jonka kokeneena ei tämän päivän "cityvihertely" paljon vakuuta. Niistä facebook-päivityksistä tai kuituvaatteista kun ei ole ympäristökatastrofille ratkaisuksi. Olenkin joskus leikkisästi ehdottanut "nuppupäissäni" jollekin nuorelle huolestujalle ns. itsepolttohautausta. Eivät nämä mukavuudenhaluiset maailmanparantajat oikeisiin ekotekoihin kuitenkaan taivu.

Tästä päästäänkin "läksytykseni" toiseen osioon eli henkistymiseen.

Olen hippisukupolven kasvatti. Välillä koen myötähäpeää kuunnellessani tämän nuoremman polven "valaistumissanomaa". Eivät ne turistirysät norsuajeluineen tai saastaiset takkuhiukset kenestäkään Shivaa tee, pikemminkin toisin päin.

Aghori-harjoittaja.

Olin Intian Varanasissa ja Hardwarissa syksystä 1969 kevääseen 1971. Sain vihkimyksen aghori-gurulta harjoituksiin, jotka tapahtuivat eräillä Pohjois-Intian tunnetuimmista polttohautauspaikoista. Emme rukoilleet äitiammaa tai lähettäneet "parantavia valoja" vaan vietimme tiukkaa itsekuria, pukeuduimme vain kuolleiden tuhkaan ja vähä ruokamme koostui hautarovion lämmössä paistetusta ruumislihasta. Kasvatimme nöyryyttä, totuttelimme kärsimykseen. Emme todellakaan "ottaneet iisisti" tai pukeutuneet "laavapaitaan". Tukkanikaan ei ollut parturitädin muodikkaasti rastoittama vaan siististi "vesikampauksella".

Minä, Esko Komero, opastan teitä nuoria "cityhippejä"! Nostakaa housunne, leikatkaa tukkanne ja käyttäytykää arvokkaasti! Shiva ei ole epämääräistä "hampuusihommaa", Shiva on mielentila ja sisäisen herrasmiehen tyyni rauha.

Pitemmittä puheitta, passaa sitä "rauhanpiippua", peace out!

-E.K.

Jälkikirjoitus: soittelin tuossa Vekku-enolle, joka lupasi "piipahtaa" lähipäivinä! Uutta "jutunjuurta" on siis pian tulilla!