Sana viikonvaihteeksi + iloisia uutisia

Rakas lukija,

meidän on aika jutella.

Avaan tämänkertaisen viestini juhlallisesti mainion Loirinuotiolla-ohjelman tunnuslauseella. Tuossa lauseessa ja sen esittäjässä on paljon viisautta, jota syvästi kunnioitan. Ja liittyypä Vesku hieman käsittelemääni aiheeseenkin. On "mammuttipostaukseni" vuoro.

Edellisessä jälkikirjoituksessa jo hieman innostuinkin näyttelijä-laulaja-"Mestari" Samuli Edelmannin paluusta Helsingin kirkkaisiin valoihin. Tarkoitukseni oli pohtia ääneen mahdollisuuttani tavata vanha tuttuni Edelmann, mutta aiemmin tänään saamani viestin perusteella näemme piakkoinkin. En paljasta vielä mistä on kyse, vaan asia vaatii pidemmänlaista alustusta.

Aika ei kohtele Mestareitakaan silkkihansikkain.

Allekirjoittaneen ja Samulin tiet kohtasivat 90-luvulla Hannun kautta. Jo aiemmin olenkin kertoillut muutaman tarinan Enon sukulaispojasta, joka on joitain vuosia Edelmannia nuorempi. Pojat tutustuivat ison kaupungin yöelämässä, ja päädyinpä minäkin joitain kertoja nuorisoremmin seuraksi. Olinpahan osana sitäkin tapahtumaketjua, jonka seurauksena niin sanottu "peräkansi-äksidentti" sattui, viitaten surullisenkuuluisaan iltaan jona Samuli kammettiin hytisevänä Viking Linen kannelle Suomenlahden syleilystä.

Samuli Edelmann ja Vesku Loiri tunnetaan omalaatuisesta ja arvokkaasta suhteestaan. Vesku on kutsunut Samulia omaksi pojakseen, ja Edelmann suitsuttaa Loiria kuin isäukkoa. Hannulla ei koskaan ollut omaa isää saatika äitiä. Olen aiemmin kutsunut Vekkua Hannulle loirimaiseksi isähahmoksi, mutta tällä kertaa puhun omasta roolistani pojan kasvatuksessa.

Muistan, kun palasin 70-luvun lopulla lyhyeltä ulkomaanmatkalta. Se oli yksi viimeisimmistäni. Tölikässä vaatteet vaihdettuani päätin pistäytyä Enon luona tilalla. Saavuttuani pihaan huomasin tuon pienen pojanklopin haravoimassa maata hieman tuskastuneen oloisena. Riensin heti tupaan kysymään Vekulta, mistä oli kysymys. En kovin paljon kasvatuksesta tiedä, mutta mielestäni tilanne vaikutti lapsityövoiman käytöltä. Hannu oli niin nuori, että hänen olisi pitänyt olla leikkimässä muiden viikareiden kanssa eikä Enon orjatyövoimana. Sitä paitsi en edes tiennyt, mistä skidi oli tilalle ilmestynyt.

Eno selitti hieman epäselvästi Hannun taustan. Minulle vielä tähän päivään asti tuntematon sukulaisnainen oli jättänyt pojan Vekun huomaan ja kadonnut jonkinlaisessa elämänkriisissä Hannun elämästä. Vekku tuskin oli edes huomannut tapahtuman kulkua "möyhyteltyään" tapansa mukaan hieman rankemmin. Tilanteeseen herättyään hän oli päättänyt laiskuudessaan laittaa pojan hommiin ja jatkanut bonginsa seurassa löhöilyä.

Hälytin Ylermin paikalle, ja yhdessä päätimme auttaa pojan kasvatuksessa. Tätä ukkoa ei kovin usein nähdä talikon kanssa pellolla heilumassa, se on selvää, mutta hätätilanteessa nielin ylpeyteni ja auttelin asioiden hoidossa sitä mukaa kuin ikinä pystyin. Eno istui visusti perintöarkkunsa päällä, joten jouduin hankkimaan jopa töitä vuonna 1980 ostaakseni pojalle tarvittavat vaatteet ja varusteet.

Meistä tuli Hannun kanssa ajan myötä läheiset ystävät, ja muistelenkin erästä tapausta lämmöllä. Jolppi halusi 80-luvulla kaupunkiin katsomaan jääkiekko-ottelua, eikä Enosta ollut mukaanlähtijäksi. Saavuimme Hannun kanssa "Nordikselle", kun huomasimme, että oli eräänlainen isät ja pojat -ilta käynnissä. Pojat pääsivät isiensä kanssa ilmaiseksi otteluun. Lapsettomana poikamiehenä minua hymyilyttää yhä muistelo siitä, kun tuo kirkassilmäinen nassikka kutsui minua lipunmyyjän edessä "faijaksi". Pääsimme alennettuun hintaan otteluun, ja saimme vielä makeat naurut - myyjä nimittäin huomautti kaupan päälle yhdennäköisyydestämme.

Hannu kasvoi normaaliin tapaan, mutta kaikki ei mennyt ongelmattomasti. 90-luku oli vanhalle liitolle rankkaa aikaa. Kunnollinen ja ikuiselta tuntunut Neuvostoliitto kaatui, ja rajan yli tuotiin yltyvällä vauhdilla "jatkettua kamaa". Vekku-eno koki vakavan psykoosin ja sekosi lopullisesti. Tuohon aikaan hänen kykynsä muodostaa järkeviä lauseita alkoi taantua perinpohjaisesti. Veijo pyrki vastustamaan ulkomaankauppaa omalla "busineksellaan", kärsi tuomionsa ja uusi elämäntapansa. Ylermi oli kuollut jo ennen vuosikymmenen vaihdetta, mistä nuori Hannu traumatisoitui ikuisesti. Tilanpito oli raskasta työtä, ja Hannu päätyi jättämään koulut kesken ja pakeni Enon valvovaa silmää Samulin porukkaan keittämään pontikkaa. Syytän tästä itseäni, sillä minä uudesta teknologiasta innostuneena ostin itselleni ensimmäisen tietokoneeni ja "vaporisaattorini". 90-luvun alku meni lähinnä punaisin silmin näyttöpäätettä tapittaessa.

Jossain vaiheessa kuitenkin oli minunkin aika astua ulos komerostani, ainakin hetkellisesti. Isähahmon on jossain vaiheessa tehtävä väliintulo "poikansa" huonojen elämäntapojen takia. Minä ja Vesku yritimme kumpikin patistaa alkoholisoituneet suojattimme parempaan elämään, ja vain toinen meistä onnistui. Edelmannista näemme, että Vesku se ei ainakaan ollut.

Näin Hannussa paljon itseäni, ja toivoin hänen käyttävän potentiaalinsa parempaan. En halunnut hänelle samaa epämääräistä elämänkaarta kuin itselläni. Otin nuoren miehen puhutteluun, ja sovimmme että hän saa pysyä jonkin aikaa luonani Tölikässä, mikäli hän ottaa vastaan asettamani ehdot. Hankin hänelle työpaikan elintarvikevarastolta ja laitoin hänet takaisin koulunpenkkiin. Hannu teki mukisematta aamulla työnsä ja lähti sen jälkeen iltaluokioon suorittamaan kurssejaan vaihtelevalla menestyksellä. Tila rapistui tällä aikaa, mutta sinä päivänä, kun hän sai viimein lakin päähänsä, tunsin suurta ylpeyttä. Väitän jopa, että Enonkin poskelle vierähti kyynel silkasta liikutuksesta.

Palataksemme tähän päivään: voin ilolla ilmoittaa, että Hannu on tästä ajasta viisastuneena jatkanut hyveellistä elämää ilman sen kummempia lankeemuksia. Asiat ovat jopa niin hyvin, että tänään sain kuulla, että hän ja hänen naisystävänsä ovat saamassa lapsen. Sain tunnustelevan kutsun varpajaisiin, joihin itse Mestari Edelmannkin on kutsuttu. Kaiken kertomani jälkeen voitte varmaan uskoa, että olen haljeta tyytyväisyydestä. Vaikka en ole isä, minusta tuntuu, että olen tulossa isoisäksi. Aion pitää osaltani huolta Hannun lapsesta niin kauan kuin henki minussa pihisee.

-E.K.

Jälkikirjoitus: kuten Uije-setäkin jo opetti, on aina oltava "tip-top", eikä puvusta luovuta kuin pakon edessä. Luulenpa, että tämän myötä minullakin on syytä soittaa vaatturilleni ja sovittaa niin sanottua "vaarinpaitaa"!