Rakas
lukija,
on kulunut
reipas kolmannesvuotta kun viimeksi olen kirjaillut kuulumisiani tänne
"blogosfeerokseen", tosin samaan "henkeenvetoon" voidaan
todeta, että uskollisimmat Ekku-fanit ovat osanneet varmasti seurata
edesottamuksiani "tuuppasen" puolella.
Aivan alkuun toivottelen kaikille lukijoilleni riemullista ja mitä toukotoiverikkainta vanhan Yrjön päivää! Viime yö menikin tuttuun tapaan kokkotulia röyhytellessä, ja intoutuipa tuo Hannu-pahanen ihan loikkaamaan nuor'miehen elkein roihun ylitse. Vekku-enoa piti meidän kahteen mieheen pidellä, ettei "höyrypää" olisi tehnyt samaa perässä ja siinä rytäkässä polttanut saunalauteiden parkitsemaa pyrstöään.
Jos ei Eno aivan saanut grillattua talven
tomuja takalistostaan, oli "möyhymestari" sen sijaan oikea mies
"pelvoittamaan" pihapiiristä piinaavat pedot. Ei ole takuunvarmasti
peninkulman säteellä yhtä ainutta sielua, jonka "sudenhetkeä" ei
olisi järkyttänyt katonharjalta "kekkuliasussa" ärjäisty kirous:
"Pidä sinä Jykke, pidä sinä Perkele hurttas remmissä!". "Mölyn"
kruunasi Hannu, joka torveensa puhallellen marssi ympäri pihamaata siihen
tahtiin toitottaen, että jopa minua "kaikennähnyttä" hetkisen
hirvitti.
Allekirjoittanut
on nyt "eilisenkohmeloa" lievittänyt tuimalla
tuokkosella sysimustaa, ja "kofeiinimanioissani" olenkin jaksellut
autella Vekkua ja Hannua karjanajossa. Eri muikeaa oli katsella kun koreat
"nutimullikat" ottivat ilosta möhisten kevään ja uuden
ulkokauden ensiaskelia! Vaikkei tuo Eno pahatapaiseen tyyliinsä sitä vielä paljasta, minä se jo hänestä näen, minkä märehtijän on "tymitukka"
valinnut ensi joulun sylkirauhaset kostuttavaksi paistonaudaksi.
Se Anttilan tilan kuulumisista. Tuli tuossa kiusallisesti haurastuneen hermosolukkoni kätköistä eräiden sattumusten kautta kaivelluksi tietty muistelo, jonka jo ehdinkin luvata jakaa. Ajatussillan virkaa toimitti tässä muuan ystävä, kun tuo täällä tuvassa poiketessaan sattui mainitsemaan vuoden kuusikymmentäkaksi piipunpolton mestaruuskisat. Itsepäs sain todistaa huomattavasti vähemmän tunnettua, vaan viihdyttävyysarvossaan koko lailla monenveroista kilpaa vuoden viisikymmentäkahdeksan Salpausselän mestaruushiihtojen "jälkihöyryissä".
Linkki: Piipunpolton mestaruuskilpailut vuodelta 1962.
Olimme tuohon aikaan Vekun kanssa vielä "junnupoikia" ja Uije-sedän "karhunotteessa" varsin nuhteettomiksikin kasvatettuja. Siksi tuotti kouluharmaalle arjellemme iloista hupia päästä seurailemaan, kun isäni tuttaviin kuulunut Hämäläisen Kalle piti Lahden tuolloin uppouuden urheilutalon takana kahden miehen piippukisat "kovilla sauhuilla".
Jo tuohon aikaan oli hiihtourheilukärpänen puraissut
pahanpäiväisesti Suomemme kansaa, ja lajin liepeillä pörräsikin jos
jonkunlaista ”onnenkalastelijaa”. Kallenkin kintereillä perässähiihtää
hännysteli muuan "haltijamanakeeriksi" itseään rehentelevä
"hunsvotti", jota kutsuttiin milloin Viikarin Rolffiksi, milloin
Viikartin Roffeksi. Kunniattoman miehen ristinnimeä en ole saanut kunniaa
tarkastaa.
Viikartti
oli valinnut pelivälineekseen vanhan ajan pitkävartisen liitupesäisen,
vaan latujen luikuri Kalle luotti omaan "möykyräiseen"
pahkapiippuunsa. Tuomarina kisassa patsasteli lyhyen pyylevä sälli, jota
kumpikin osanottajista kutsui kunnioittavaan sävyyn "maisteri Lehikoiseksi".
Lehikoisella oli lystikäs tapa puhua ikään kuin vihellellen, etenkin
"ässät" suhahtelivat hänellä kauniissa soinnissa ja muutenkin
vislasi puheenparsi miehen arvokkuutta korostavalla tavalla. Paksukankaisessa
ja kauniisti leikatussa kraatarinpalttoossaan Lehikoinen olikin varsin mahtava
näky.
Maisteri
mittasi matemaattisen tarkasti apteekkivaa'allan neljä "geetä" mitä
korkealuokkaisinta anatolialaista "hässäriä" ja puristella paineli sitten
kumpaisenkin kilpakumppanin pesänpohjaksi pari grammaa "Jymyä". Sen varaan
paksusorminen, mutta sitäkin sulavaliikkeisempi "dumari" istutti
edellämainitut "maustepallot". Lehikoisen
kultakimalteinen taskunauris naksautettiin käyntiin, ja niin saivat
kilpaveljet sytyttää "tuonentuuttinsa".
 |
| Hämäläisen Kalle. Lehtikuva. |
Tällaisista
"jonnepojista" oli hykerryttävä katsella kun
urheilumiehet ottivat mittaa toisistaan "talonpoikaissauhuissa".
Urhot viihdyttivät yleisöään vääntäytymällä mitä metkampiin asentoihin:
välistä kannabinoideja hengiteltiin käsillä seisten, toinen jalkoja tukemassa
oma "teehooseepesä" pahaenteisesti suupielestä keikkuen; välistä
tanssittiin ripaskaa niin, että lumipölly sekoittui pehmeän itämaiseen
yrtinkatkuun. Lehikoisen arvovallalle tämä esitys oli selvästi liikaa ja
"kanttura" röhisikin virkayskäänsä, muistutellen "tämän tästä" vislaavalla puhetyylillään tapahtuman vakavasta
kilpaluonteisuudesta.
Vekku-eno se
"silmät syrrykköinä" ihaili huumesauhuisia sankareita vannoen
itsekin alkavansa kerran "alan mieheksi", kunhan ensin saavuttaisi miehenmitan.
Varsinkin kisan lopussa olivat herrat sen verran "maastossa", ettei
näiden kosmisista "jorinoinneista" ottanut varmasti selvää enää "itse
Päämestarikaan", ja niin päädyin tekemään hiljaisen valan, etten itse koskisi
"kummitususvaan" ikipäivinä.
Vaan minä
ketku se menin kuin meninkin kohtalon keväänä kuusikymmentäkolme imaisemaan
”jointturaisesta”, ja niin sitten päädyin melkein siltä seisomalta
syrjäytymään. Enpäs olisikaan alkanut ”hässäämään”, jos tuolloin olisi
mustilaiseukko ”tarokeistaan” näyttänyt, miten ”Niilon vuonna”
kaksituhattakaksikymmentäkaksi vanha ”sgubbe” vain huokailee hikiskammarissaan
seitsemänkymmentäluvun alun ihastustaan esittävää valokuvaa katsellen. Sentään on Hannusta tullut minulle ”kuin oma poika”.
-E.K.
Jälkikirjoitus:
toukotöitten alettua "toden teolla" olen saanut taas uutta puhtia, ja
eiköhän tämä näyttäydy tulevina viikkoina myös entistä ahkerampana
osallistumisena "söyshälmiidiän" seurailuun! Iloiset Yrjönpäivän
terveiseni lähtevätkin "uuseholle" Marko Vanhaselle, maanmainiolle
Herra Kuvikselle sekä tottakai Niilolle!
