"Kun kansa nukkuu kaiken maan", eli joulukuulumisia + mainos Pete-radiosta

Rakas lukija,

"ja aamutähti loistaa, tuo viestin taivaisen".

Näillä Mestari Kaunistonkin lauluvirtuoosimaisuudellaan kaunistamilla sanoilla tahdon lyhyesti toivottaa hyviä jouluhetkiä! Täällä Päijänteellä on hangen kimallusta ollut juhlistamassa "perinteisin menoin" harras "mieskopla", joskin Veijon rouva on pitänyt meille "elämöitsijöille" kaulimellista "jöötä".

Hannu-pahanen se tuossa soitteli äit'muorilleen, ja olipas vaan "vanhalle gubbelle" mieleen kuulla, miten on tästäkin "nullikasta" kasvanut käytöstavoiltaan oikea "herraismies"! Hannun emää en ole saanut koskaan kunniaa tavatakaan, vaikka miehestä on tullut minulle monessa mielessä "kuin oma poika". Heillähän oli taipaleellaan liki viidentoista vuoden tauko, mutta pitkään ovat jo muodostaneet rikkonaisista lähtökohdistakin huolimatta "perheentapaisen".

Muisteloitani olenkin täällä pyhän tunnelmissa läpikäynyt selailemalla Anttilan suvun valokuva-albumeita, jotka tosin edustavat "härkäinosin" painokopioita; alkuperäisethän Vekku-eno huonomaineiseen tapaansa pitää mustasukkaisena "säpessä". Eräässä näistä kuvista keimaili kovin viehkein elkein kultaisella seitsemänkymmentäluvulla itse kuvankaunis Pauliina, jota itsekin sain "luojanlykkynä" lykkiä Luojan vuonna yhdeksäntoistasataaseitsemänkymmentäkaksi. Hän se minulle olisi paras "morsmaikku" ollut jos en "peijakas soikoon" olisi mennyt syrjäytymään.

Vielä mitä: tuon teille "peetlehemiläiset" ilouutiset, sillä Herra Kuvis eli "kaiffareiden kesken" Petri Ranta Hyvinkäältä pitää jälleen kerran perinteeksi muodostuneen uutukaisaaton radiohupailunsa maanmainiolla Evoluutiomies-kanavallaan kello kahdenkymmenen korvilla, kuulokkeet korvilla! Näin myös me "hikiskammarin pojat" saamme armorikkaan ja tunnelmaltaan takuun varmuudella leppeän "vilosoovisen" ellei peräti mystisen aloituksen tätä vuotta huomattavasti paremmalle!

    Herra Kuvis ei paljon kainostele, vaan jyräyttää aattoiltana käyntiin "täyslastillisen".

Täytä Sinäkin siis sarvellinen "mirhaa", korkkaa gallonallinen "jykevää" ja antaudu hypnoottisen virran vietäväksi! Näiden joulusalaisuudellisten pohdintojen saattelemana toivottelen kaikille lukijoilleni mitä kuusellisimpia ja "lökillisimpiä" vuoden viimehetkiä!

-E.K.

Jälkikirjoitus: Niiloa katsellessa ei voi kuin voivotella, miten Lempäälän isäntämies laittoi "jukopliut" joulunsa jo pakettiin, vaikka se meillä kaikilla muilla jatkuu mitä riemukkaimmin meiningein. Koskahan saamme jälleen kuulla, kuinka pyöräilijän suurin vihollinen on se "kesäinen lumikuuro"?

"Tuikkii taivaan tähtivyö, pyhä nyt on jouluyö", eli Ekku-sedän joulutervehdys

Rakas lukija,

"sä tähdistä kirkkain nyt loisteesi luo".

Näillä tunnelmallisilla joulun ihmettä henkoistavilla sanoilla tahdon tervehtää Sinua vielä näin "pyhistä hartaimman" aatonaattoyönä!

Anttilan tilalla Päijänteen rannalla lämpesi tänäkin ehtoona "maunoladonlukonaikainen" saunamme, jonka lautehilla talonpoikaisen "ylypiä" isäntä, Vekku-eno, viskoi löylyä "vimmatusti". Olisi siinä heikomman miehen kohdalla jouluisen runsas "ölppösvoitelu" epäilemättä jäänyt sakramenteista vihoviimoiseksi. "Pyitä pivossa" oli tänään allekirjoittaneen ja Vekun lisäksi vain Hannu, vaan huomenissa saamme iloisina todistaa suoranaista ihmettä: liki neljäkymmentä vuotta jatkunut "joulupaussi" päättyy kun Veijo tulee kuin tuleekin rouvineen visiteeraamaan painonsa alla notkuvaan juhlapöytäämme!

Aika erikoista, mutta näin se on: taannoinen muuttokeikkamme sujui siltä kolkin säädyllisesti, että Santalan veljeskaksikosta takuulla "uppiniskaisempi" päätti antaa Enolle mahdollisuuden. Naiskauneuden läsnäolo rauhoittanee pysyvästä kannabispsykoosista nauttivaa "uhomiestä" siinä määrin, että uskon kuusijuhlamme sujuvan "sovussa ja savussa".

Mestari Kaunisto se joulun tuopi.

Jos viettää "seuraava polvi" elikkä Samuli tänä vuonna seimihetken emonsa vanhemmilla, saatiin sentään tilalla todistaa jälleen erästä "männäpolvien" perinnettä, kun tuttuun tapaan karjavaunussa kuljetettiin portista valtaisa, uljaasti "hömyävä" joulunauta. Kaikki kolme miehenretaletta kalauttelimme silkkoihin peurantaljoihin verhoutuneina kauhoja ja kattilankansia ja laulaa löhkäisimme maanmainion Tannenbaum-veisun sävelin:

"Oi nautasein, oi nautasein, saat sijakses' pian lautasein!"

Traditio huipentui ikiaikaiseen tyyliin Anttilan isännän hurjaan transsitanssiin, jonka ulvonta takuun varmuudella raikui yli aavojen, yli ulapoiden. Vekun luomulihatilan kuningatar saa kohtalonsa "näillä näpyttimillä", kun Urho-vainaan omin käsin muuraama, pahaenteisenä savuava "horna" nielaisee kohta märehtijän  sorkkineen sarvineen! Eno ja Hannu ne pitävät vahtia ja toimittavat maustemiehen virkaa läpi yösydämen samalla kun itse ajattelin "vetää hirsiä".

Vielä mitä: toivottelen kaikille lukijoilleni kaikkein antoisinta ja sydänhartainta joulujuhlaa! Tavanomaistakin nöyremmät hyväntoivonlähettiläsmäiset terveiseni välitän Niilolle Lempäälään, Artolle Eurajoelle, Kuvikselle Hyvinkäälle ja Iivanalle Helsinkiin! Palaamme jälleen "survimen äärelle" lähempänä uutta vuotta!

-E.K.

Jälkikirjoitus: "pikkulinnut lauloivat", jotta uutukaisen aattoiltaa koristaisi jälleen sielua hivelevä Pete-radio, tiedäpä sitten häntä!

"Kenties’ takaa kukkulan löydän paikan paremman", eli erään muuttokeikan tarina

Rakas lukija,

 

"läpi kiukahan kivisen, läpi saunan sammalisen!"

Näillä kansanrunouden "osterinhelmillä" aloittelen tämänkertaisen postaukseni. Istuisiko juuri niihin "aimoannos" sellaista perisuomalaista elämäntahtoa, jonka vipuvoimalla tämäkin ”hikiskammarin poika” on jaksanut kaikki nämä vuos’kymmenet viilettää?

Omasta kulustani riittäisi epäilemättä lorunnälkäiselle jos toisellekin ammennettavaa, vaan tällä erää ei ”pharrasvaloihin” nouse allekirjoittanut. Sen sijasta keskitynkin kertomaan muuan kylpylaitoksesta, jonka sihissä voi hyvinkin aistia ”katajaisen kansan” vaiheet ja ”pässinpäisyydet”.

Kuten sosiaalisessa mediassa ”meikämannea” seuranneet ovat tarkkasilmäisinä ehkä panneetkin merkille, olen ”riloukheitannut” Tuusulanjärveltä tänne Päijänteen liplattaville rannoille, jossa jo iloinen jääpeite kutsuvasti kimaltelee.

Moni saattaa tässä vaiheessa ihmetellä, mikä ”kumma” sai Vekku-enon lähtemään Tuusulanjärveltä, jonka juureviin rantavesiin mies on kiinnikasvanut kuin ”täi tervaan”, vaan siihen vastaaminen vaatii hieman taustoittamista. Vekkuhan on vuosia jo taistellut Anttilan tilakokonaisuuden kaavoitusta vastaan, ja vaikka Hannun kanssa ovat ”pahalaisina” käyneet jopa tihutöitsemässä kunnankätyreiden tonteilla, on sissisota osoittautunut lopulta hedelmättömäksi: ”möhömahakuninkaiden” mielestä kun kehitys vain kehittyy. Viimeisen tikan Vekku-enon sitkeään pinnatauluun heitti taannoin muuan - sanotaanko nyt suoraan, jotta ”jonne” - joka sinällään hyvin aikein ja vilpittömin mielin tuli tapaamaan ”vanittamaansa” Ekku-setää, mutta joka onneton siinä samalla tuli rikkoneeksi tuohikontillisen verran Vekku-enon kirjoittamattomia sääntöjä. Niistä jok’ikistä en itsekään vielä tunne, vaikka kyseisiä teesejä muutaman maakuntakirjastollisen verran olen joutunutkin yhteisellä taipaleellamme ”pämppäämään”.

Lopunviimein ei Eno ollut kaikesta kovin pahallakaan, Tuusulahan on Anttilan suvun maista edustanut kaikkiaan ”hiirenosaa” kun Urho-vainaan varsinaiset mannut nyt joka tapauksessa sijaitsivat täällä keskisemmässä osassa kuvankaunista isänmaatamme. Ja Tuusulassakin sen varsinaisen kotiseuturakkauden kohteen ovat muodostaneet tarun mukaan itsensä ”pyhäinmies” Aleksanteri Nevskin veistämät löylylauteet, joiden vuosisatojen pehmentämällä pihkapuulla on Vekun ahteri levännyt taatusti useammin kuin ”etelän yöjalassa”.

Useassa vaiheessa paikkaansa vaihtaneessa saunarakennuksessa ei varmasti moneen kertaan korjattuja lauteita lukuuunottamatta ole paljonkaan alkuperäistä, vaan henkensä puolesta tönöpahanen on epäilemättä säilyttänyt sointinsa. Noilla lautehillahan ”ennenmuinua” saunoteltiin Pähkinäsaaren rauha, ja väitetään aina Tamminiemenkin idänsuhteita lämmittäneen löylylaitoksen saaneen inspiraationsa Anttilan ”savuhuoneesta”, joka teki vaikutuksen nuoreen kulkukalle-Kekkoseen tämän ollessa vielä ”ministeri vain”. Jos oli noina aikoina Vekku vasta opettelemassa ”saunansaloja”, oli mestarismiehen kunniakasta tointa tuolloin hoitamassa Urho, joka kuului sittemmin valtakunnan ”pääjermuksi” nousseen kaimansa veljestöön.

Mitä ovat Ylämaan spektroliittia säkenöivät murrikat pehmittäneet ”idän jylhien” rankoja, on yhtä lailla ”vainulaismieltä” taivuttanut se ”rauhanpiippu”, jota allekirjoittanutkin on vuos’kymmenten saatossa imutellut ”enemmän kuin laki sallii”. Jos tämän maan sadoista tuhansista ”höyryhalleista” otettaisiin seinäpuun pinnasta ”teehoosee-näytteet”, ei Isän itsensä nimessä vannoen löytyisi toista, jonka kohdalla mittari näyttäisi näin ilkeästi ”palokärjen punaista”. Eikä tämä suinkaan tarkoita, etteikö noissa kylpyparruissa olisi ”votkanvonkeaa” vuodatettu kousakaupalla kaikkina aikoina niin hurjalla kaadolla, jotta alkomahoolitarkastajan kirjasta loppuisivat takuulla asteikot ”top-tykkänään”.

Ja näin tuossa lokakuun alussa saivat teillä liikkujat ihastella, kun leveänä kuormana pyörien päällä kulki kokonainen saunarakennuksellinen kansakunnan historiaa! Hannu se toimitteli ajomiehen virkaa kun nyt noin muutenkin ”bemarikarien” kastiin kuuluu, Eno tottakai siinä ”vittuilemassa” pelkääjänpaikallaan talonpoikaisen koppavaan tapaansa. Allekirjoittanut ja Veijo takaraivot menosuuntaan ”istua pöhöteltiin” kuljetuksen perässä saunaporstuan penkissä, ja olipas muuten raikuvaisen rattoisaa ihastella syysväreissään vilkuttelevaa synnyinmaata.

Aika erikoista, mutta näin se on: Veijo kaikkien näiden vuos’kymmenten perästä suostui kuin suostuikin lähtemään apumieheksi Enon völjyyn, toki omine varsin tiukkoine ehtoineen. Kertaakaan ei Eno saisi kertoa ”ilkiämielistä” kaskua Jumalan huomaan poistuneesta Ylermi-veljestä, ja jos Eno alkaisi mahtailla Veijolle yhdenkään uhokaisen vertaa, pakkaisi Santalan poika rinkkansa samalta seisomalta ja peukaloisi tiensä takaisin Tölikkään.

Paria vekkumaista ”sanaharkkaa” lukuunottamatta reissumme sujuikin mallikkaasti. Jos oli muuton eräänä kimmokkeena innokas fani, oli toisaalta myös toinen mokoma matkan piristyksenä, kun minut tunnistettiin Mäntsälän Simpukassa. Otimme tuolla Enon termein ”välikiinteät”, ja leppeä oli juttuhetkemme itsekin ”reissulassen” elämää viettävän vakuutustarkastajan kanssa. Kauniita talven toivotuksia myös Martin rouvalle, kun tätä kuitenkin siellä luet!

 Urho-vainaan aikainen näkymä nykyiseltä saunapaikalta Päijänteelle.

Vielä mitä: tänäkin aamuna otin kylvyt edellisen illan jälkilämpöä hohkavassa ”tulituvassa” kun se nyt tukevasti jo kivijalallaan seisoo. Hannun kanssa ”kekkuloitsimme” viime yönä lumihangessa ja oli metka katsella ”enkelikuviamme” tuossa kuivatellessani itseäni valkohohteista" Päijännettä ihaillen.

Tällä erää ei Ekku-sedällä ole kummempia turinoitsemisia, tulevissa postauksissa voin avata yksittäisiä varovaisia katselmuksia niihin lukuisiin viihdeavaruutemme ”tähtimerkkeihin”, jotka vuosien saatossa ovat kunnioittaneet Anttilan saunaa löylyvisiiteillään. Paljon on tuolla nähty, paljosta "säädynmies" tyylikkäästi vaikenee, jottei lukijoitteni korvat aivan liiaksi punoittaisi, vaan joitakin "kultajyviä" lienee silti paikallaan ripotella. Todetaanko ”tällä haavaa” vain, jotta Mestari jos toinenkin on saanut elinkaaremme varrella tuta Vekku-enon ”pöllyt”.

Nyt antinpäivän ehtoona haluan kuitenkin toivotella kaikille lukijoilleni sydänriemullista jouluaikaa! Palaan ”pikibongille” taas lähempänä juhlista hartainta, ja sitä ennen minut tavoittaa niin ”veispuukista” kuin ”juutuupistakin” tuttujen kanavien aina yhtä odotettuna jos myös vähintään yhtä rasittavaksi tituleerattuna ”kommentaattorina”.

-E.K.

Jälkikirjoitus: edunvalvojani Hannu-pahanen se tuossa muistutteli ”seniilikkoa” mainitsemaan pyhäinmiesten päivän traditiostamme. Totta maar: Veijon, Hannun ja Vekun kanssa kävimme perinteitä kunnioittaen jättämässä hautuulehtoon ”käärityn kukan” - ja niin vain oli aamuun mennessä Ylermi-vainaa vetänyt tuttuun tapaansa tuutillisen ”henkosia”.

"Kuuhun! - niinkuin sokea-eno kertoili", eli muistelo eräästä "kuutamokeikasta"

 Rakas lukija,

"kuu-ukkokaan ei rauhaa saa".

Näillä nostalgisilla laulusanataiteen "ikimuistoisilla" aloittelen tämänkertaisen postaukseni. Olen ollut siltä kolkin aktiivinen "Soziale Medienissä", että suorastaan "hätkähdin" kun eräs seuraajani huomautti kohteliaasti blogihiljaisuudestani. Vielä mitä: "vanhaa on viety" kuin pässiä narussa ja tuo viejä näytteleekin tämänkertaisessa muistelossa "leijonan osaa".

Täällä Tuusulassa "kärjestään kärtsääntynyt" Vekku-eno jaksaa usein maa-askareita tauottavan "mustan" äärellä rehennellä erinäisillä saavutuksillaan. Näistä eittämättä "poskettomin" on Enon vakuudella vannoma väite kuun valloituksesta kaksi vuotta ennen "ameriikkalaisia".

Uskomatonta mutta näin se on: Vekku julistaa "fähyn" ja sokerijuurikkaan ansiokkaan kasvattamisen lisäksi onnistuneensa myös kerran "kurkottamaan kuuhun". "Kapeasti lahjakas" Eno oli jollakin "ilveellä" hyväksytty kuusikymmentäluvun puolivälissä "tekulle", jossa mies oli "lehmänkauppojen" ja isävainaansa "kultapussien" ryydittämänä päätynyt lyömään veljenkolpakkoa Ylisen Aven kanssa. Arvo oli nimensä mukaisesti "arvonsatunteva mies", enkä ole tähän päivään mennessä saanut selville, millä Vekku taivutteli everstiluutnantin "päähänpistoonsa". Näin siinä joka tapauksessa kävi.

Olimme sitten "herranvuonna" kuusikymmentäseitsemän Ylermin, Aven, Enon ja parin nimeltä jo unohtamani "polin kollin" kanssa ahertaneet aina toukokuusta lähtien Anttilan tilalla. Avella oli jäänrauhallinen tyyli työskennellä, mikä tasapainotti hankkeen "nestorina" pöyhkeilevän Vekun ryöpsähtelevää intoa. Suvi mennä möllötteli siinä, päivien puuhat palkittiin aina iltaisin Tuusulan "marttilutterinaikaisen" saunan "sihillä" ja oli meidän "junnupoikien" ilo kuunnella hillityn Aven turinointia naisista, sodasta ja lentokoneista.

Pitkän ja hyvin lämpimän "syssyn" taittuessa vihdoin hartaasti odotetuksi ja varsin kylmäksikin jouluajaksi päästiin viimein Annan päivänä "tositoimiin". Tähän mennessä voin "ilkiämättä" julistaa, että "pögää" oli tullut "pössyteltyä" ja lämmikettä naukkailtua "enemmän kuin laki salli". Ave näki kannabinoidien nauttimisen "rahvaanomaisena", mutta oli pieteettisen työntarkkuutensa ohella maltillisesti "perso viinalle".

"Pariisin rauhassa" oli pannahinen kieltänyt ohjukset "Suomemme maalta", joten saimme toimia kieli keskellä suuta ja melkoisessa "hipihiljaisuudessa". Niinpä oli Enon "Nuoli", kuten isäntämies rakettia nimitti, valmistunut viljasiilon sisässä. Tuo siilo olikin samalla muokattu lähtötelineeksi, ja voin vakuuttaa riemuhuutojemme kajahdelleen kun sen "hattu" vihdoin pyöräytettiin alas jäätyneelle nurmelle.

Minäpoika en tuota teknistä puolta koskaan täysin hahmottanut, vaikka sitä "löylysillä" Ave olikin yrittänyt availla meille "maan matosille", vaan sen kuvan sain, että moottorissa "löpön virkaa" esitti happi ja kerosiinimassa. "Pötkylä" oli siinä kymmenisen metriä mitaltaan ja kolmessa vaiheessa. Lopullisen "kuunkamaralle" aiotun kapselin lastiksi oli Eno pitkällisen henkisen "kädenvääntönsä" tuloksena valinnut vanhan lakkinsa ja pyhäinmiestenpäivänä leikatut kutrinsa, jotka saivat edustaa Tuusulaa, Suomea ja ihmiskuntaa, tässä järjestyksessä.

Vaikka allekirjoittanut "suutarin munapää" on sittemmin jämäköitynyt varsin "kovaksi keitetyksi", vielä kuusikymmenluvulla olin melkein "vetelät lahkeessa", kun mustatut lasit silmillä seisoimme metsän laidassa myöhäisessä iltapäivässä odottelemassa "hoohetkeä". Kevyet "pajarit" sentään rentouttivat "hönkösen verran" tunnelmaa, tottakai. Vaan herraisä sitä huutoa kun "fläkki" lopulta leimahti valaisten koko pimeän aukean kuin olisi "sata salamaa iskenyt tulta", kuten paljon myöhemmin "shungattiin"! Nuoli nousi kuin nousikin "erektiivisen uljaasti" jätkänkynttilän jämäkkyydellä kohti tähtitaivasta.

"Kuin uljas kotka kiitää teräslintunen", lauleskeli Ave työskennellessään.

Miten siinä sitten kävi? Sen muistan, että Vekku-eno ulvoi hurraata ja loikki savun, pölyn ja tuhkan keskellä vielä siinä vaiheessakin kun tienoo kaikui ensin järven takaa Hyrylän rykmentistä ja sitten yläilmoista kuuluneista "kumauksista" ja eipä tuo "juhlamieli" lakannut Veli-Jukalla silloinkaan kun sotaväki kuulutti kaiuttimistaan että "jätkät saatana, maahan tai ammutaan".

Kolmisen yötä saimme "koko lössi" virua sotilaspoliisin putkassa, kunnes oli Ave johdattanut neuvottelut siihen "nuijamiehen" kopautukseen, jonka nojalla lopulta "pääsimme pälkähästä". Moni asia jäi tuolta reissulta mysteeriksi, vaan sen päättelimme miehissä vanhan Ylermin kanssa, että tässä taisi "maailman tilanne" olla kaikessa kireydessään lopulta meidän kulmaltamme edukas. Ave-vainaalle rimpauttelin vielä seitsemänkymmentäluvun alussa tuosta "ilmatilan valtauksestamme", jota luurin tois'päässä selvästi jo vanhentunut mies edelleen muisteli lämpimästi naureskellen.

"Tee-hoo-seen" sekoittama Vekku-eno on sen sijaan "röyhistellyt" rintaansa ensimmäisenä "kuunkävijänä", eikä ole niskoja nakellessaan ottanut "kuuleviin korviinsa" vastaväitteitä. Ylermin kanssa meillä olikin tuolloin tällöin tapana vähän piruilla "ylypiälle" muistuttelemalla radiokuuluttajan tuon aikaisista puheista kansan taivaalla havaitsemista valopalloista ja maahan syöksyneestä roinasta.

Jos eivät Enon "kiharaiset" aivan kuu-ukon jalkapohjia yltäneet kutittelemaan, on "kuuhun" tuo kaikkien Töölön ulkokasvattajien "kärkimies" kyllä muuten mennyt ja vuosien saatossa sinne entistä pysyvämmin myös jäänyt. "Hoo-hoo, jaa-jaa", kuten Uije-setä totesi.

-E.K.

Jälkikirjoitus: nyt kun suvi jo tulla suhisee, onkin varmasti paikallaan jälleen käväistä koto-Tölikässä katsomassa, josko Veijo on saanut pidettyä "kasvit elossa". Luottoystävää ei voita mikään "maan päällä" - ja saahan Santalan poika toki osuutensa "förkästä".