torstai 17. joulukuuta 2015

"Maailman yksinäisin merimies", eli lämmintä muisteloa Klabbista

Rakas lukija,

lupasin liikaa.

Tein tuossa taannoin "somessa" juhlallisen lupauksen, että kirjoittaisin Teille ystäväni Kari "Klabbi" Tapion muistelon heti pyhäinmiesten päivän jälkeen. Nyt on kuitenkin käynyt niin "hullusti", että olen ollut tällaiseksi "papparaiseksi" ikääni ja mielenterveyteeni nähden aivan liian kiireinen.

Vihdoin on työstressi helpottanut ja ollaan päästy taas hartaasti odottelemaan sitä "joulun ihmettä". Siksipä istahdin alas "hikikammariini" ja sytytin vanhan ruusupuisen piippusen.

Tämän piipun tarinan kuulette nyt.

Muistoksi saamani piippu.
Olimme "Merimiestriomme" kanssa "matkalla" Keski-Suomi-Savo -akselilla joskus 60-luvun puolessa välissä. Kukantuoksuinen vaelluksemme johti meidät värikkäiden vaiheiden jälkeen Pieksämäen asemalle, jonne herra konduktööri mieskolmikkomme tipautti "ala-arvoisen elämänpidon" takia. Tämä harmitti meitä suuresti, sillä aikeemme oli ollut päästä Mikkeliin "tansseille".

Autereisessa heinäkuun aamussa kolme uupunutta "rasvista" herätti paikallisten huomion ja pian juttusillemme tuli pari mukavaa "heppua". Heppujen kanssa päädyimme sitten ottamaan miehissä kahvit asemarakennuksen kuppilassa. Uudet tuttavuutemme kysyivät voisimmeko tulla auttamaan heitä eräässä "kantokeikassa", kuulemma rahaa olisi tulossa jos suostuisimme. Reissussa ryvettyneinä ja köyhtyneinä "pojannulikkoina" tarjous otettiin tietysti vastaan.

Mistään "kuutamokeikasta" ei kuitenkaan ollut kyse vaan päädyimme kantelemaan kirjasinlaatikoita Pieksämäen Raamattu-opiston kirjapainoon. Savotta kesti vain pari tuntia eikä siitä meille "naamaa" kohti monta markkaa lopulta kilahtanut. Latomossa meitä alkoi kuitenkin jututtaa iloisen oloinen "savolaiskaiffari", jolla oli luja kädenpuristus.

Nuorukainen esittäytyi "Karjuksi" ja tarjosi meille vaivan palkaksi kahvisumpit. Löysin Klabbin kanssa nopeasti "yhteisen sävelen" ja kun oltiin vähän tutuiksi tultu, pyysi hän minulta pian melko henkilökohtaista palvelusta.

Karju oli jo tuolloin ”kimpassa” kauniin Briittansa kanssa, mutta oli ilmeisesti eksynyt edellisellä viikolla "väärään petiin", mistä Briitta ei ymmärrettävästi ollut hyvillään. Karju oli perso naiskauneudelle, luettakoon se taiteilijalle viaksi, mutta oli hänellä sydänkin kohdallaan. Päätin siksi auttaa "miestä mäessä".

Veljekset Veijo ja Ylermi jäivät latomolle "ottamaan moukkua", mutta minä poika läksin Karjun mukana keskustaan markkinoille. Karju osti tuolta kauniin kukkabuketin. Sitten otettiin kulaukset "taskulämmintä" ja tarjosinpa muusikolle hänen uransa taatusti ensimmäiset "tymillisetkin". Rohkaistuneena ja rentoutuneena kuljimme Briitan kotitalolle.

Kiristin solmiotani ja oikaisin vapisevia polviani. Sitten kolkutin oveen. Kuvankaunis Briitta se hämmentyi kun tällainen "rasvatukka" odotteli oven takana kukkapuska kourissaan. Sopertelin jotakin katuvaisesta miehestä ja sitten Karju astuikin "jemmastaan" esiin.

Kyllä Briitta ”kundilleen” anteeksi antoi, Klabbi oli paitsi kurkustaan, myös sydämestään puhdasta kultaa. Myöhemmin "iltamissa" kun "Triomme" kanssa "jatsattiin", katselin miten Briitalla silmät säihkyivät lavan edessä. Sen verran hurja "daami" oli Karjun rakkaus, että ainakin sinä iltana pysyivät "vieraat lyylit" visusti omissa pöydissään. Uskon muutenkin Klabbin ottaneen opikseen virheestään "kertalaakista".

Seuraavana aamuna Karju saattoi meidät hotelliltamme juna-asemalle. Hän näytti edellisen illan jäljiltä hieman "raasuuntuneelta" mutta myös salaperäiseltä. Noustessani junaan hän "sujauttikin" sitten popliinitakkini taskuun riisipaperikääreen.

Kun avasin käärön myöhemmin Mikkelissä, paljastui sieltä Klabbin itsensä veistämä kaunis ruusupuinen piippu.

Tämä piippu paloi hampaissani jouluna 2010 Espoon Tapiolan kirkon pihalla kun rakas ystäväni saatettiin viimeiselle "matkalleen". Sen piipun sytytin nyt myös pyhäinpäivän iltana Olarin hautausmaalla kun muistelin lämpöistä heinäkuista kohtaamistamme "kultaisella kuusikymmenluvulla".

Kotimatkalla "Merimiestriomme" kokoontui vielä Hietaniemessä: perinteen mukaisesti laskimme Veijon kanssa Ylermin haudalle "käärityn kukan". Kuten arvata saattaa, kun seuraavana päivänä teimme paikalle kävelyn, oli "tuutti" taas kadonnut.

Ehkä "tuolla jossain" nuo kaksi kaipaamaani kulkuripoikaa lyövät ikuista veljenkättä ja nauttivat yhteisistä piipullisista, tiedä häntä.

Ja ehkä vielä jonain päivänä minäkin "naisenkaipuinen merimies" löydän onneni. Joulu se tulla "jolkottelee" ja sehän on toivon aikaa se!

-E.K.

Jälkikirjoitus: joulupöytiinne tarjoilemme Vekku-enon kanssa seuraavassa postauksessa herkullisen reseptin. Pysykää siis kanavalla.