Komeroitumisesta, eli alfasta betaksi ovenavauksella

Kolme iloista "pilvenveikkoa".
Ylermi, allekirjoittanut ja Veijo Sibeliuksenkatu 5:n portailla keväällä 1963.

Rakas lukija,

olen rehellisesti sanottuna ollut viime aikoina hieman "alamaissa", ellen suorastaan "masentunut". Syynä lienee tauko "pajautuksesta", eikä syy ole lainkaan omaehtoinen. "Luukku" meni toistaiseksi "kiinni".

Tässä mielentilassa onkin ajankohtaista puhua päihteidenkäyttöni ja syrjäytymiseni historiasta. Olen aina ollut päihteiden suhteen ns. vanhan liiton miehiä, ja pienen "kiltamme" tunnuslause kuuluikin seuraavasti: "mieluummin liialliset kuin vajavaiset".

Oli vuosi 1963 kun ensi kerran siemaisin "kääryleestä".

Päivä paistoi ihanasti. Olimme tuolloin viettämässä oppikoulun jälkeistä "sapattiaikaa". Santalan Ylermi kertoi tutustuneensa Kalliossa muutamaan "tyyppiin". Nämä olivat tarjonneet nuorukaiselle maistiaisiksi jonkin naulan "hassista". Sitä piti toki parhaiden "kaiffareiden" kanssa päästä kokeilemaan.

Siitä alkoi alamäki.

Syrjäydyin kuukauden sisällä tapahtuneesta. Mutta älkää käsittäkö väärin. Olen sosiaalisesti erittäin pystyvä ja puheliaskin ihminen. Ongelma on siinä, että tullessani oman kotini lämpöön menetän täysin kiinnostuksen ulkomaailmaan ja vajoan eräänlaiseen "apatiaan".

Minua pidetään ulkomaailmassa niin sanottuna "alfana", vaikka todellisuus on lähempänä "betaa". Tuntuu, kuin todelliset kasvonsa kotona paljastava minä olisi tympeä, luotaantyöntävä "masennussaasta". Tämä ristiriitainen jakomielisyys on johtanut syvään tragediaan "naisrintamalla". 

Kaltaiseni ihmisen on vaikea löytää ymmärtäjää, sillä olen kahden tulen välissä: alfoilta puuttuu empatia ja betat eivät lue minua joukkoonsa. Ylermi ymmärsi minua paremmin kuin kukaan tässä maailmassa. Ja hänkin on ollut jo tovin poissa.

Älkää käsittäkö tätä kuitenkaan kannabisvastaisuudeksi. Rakastan kannabista.

-E.K.

Jälkikirjoitus: naismuistoista ja -ihanteista sekä Vekku-enosta lisää tuonnempana, kenties jopa samassa "postauksessa"...