Henkimaailman hommia + "nyt sitä taas saa"

Rakas lukija,

kävinpä tuossa eilisiltana Veijon kanssa Peten pubissa juomassa yhdet keskioluet. Olipa piristävä, mutta samalla kovin surumielinen tapaaminen. Vaikka Veijosta kovin pidänkin, näen hänen kasvoissaan aina enemmän vanhaa Ylermiä. Se saa minut pohtimaan kuolemaa.

Veijo tajusi alakuloni, ja erotessamme hän sujauttikin popliinitakkini taskuun minigrip-pussillisen kauan kaipaamaani "viljelytuotetta". Kotimatkalla nautinkin jo vähän paremmasta tupakasta.

Ylermin hautajaiset.
Allekirjoittanut toinen vasemmalta.
Tilaisuus oli vähäeleinen, mutta sitäkin hartaampi.

Ylermin kuolema yllätti meidät kaikki. Hän putosi sudenkuoppaan Lappajärvellä ollessamme virkistämässä lapsuuskesiemme muistoa elokuussa 1984. Varsinainen kuolinsyy oli sisäinen verenvuoto, mutta onnettomuutta ei olisi tapahtunut ilman runsasta, päiviä jatkunutta päihteidenkäyttöä. Voin sanoa, että kovin moni muisto ei sillä reissulla terävöitynyt.

Syytän kuolemasta osittain itseäni, sillä lähdin "kannabispirun" yllyttämänä kuskaamaan haavoittunutta Ylermiä Porin kaupunginsairaalaan, vaikka lähempänäkin olisi ollut aluesairaala. Juuri mitään ei ollut tehtävissä, ja vuorokautta myöhemmin Ylermi menehtyi sairasvuoteellaan.

Sydäntä kuitenkin lämmittää tieto siitä, että Ylermi sai kuolla parhaan ystävänsä ja veljensä ympäröimänä. Hän oli tajuissaan, "huumormielellä" ja juttutuulella hamaan loppuun asti, vaikka tiesi lähdön olevan vääjäämätön.

Minä ja Veijo tapaamme viedä joka pyhäinpäivän aattoiltana Ylermin haudalle "käärityn kukan", joka on jostain syystä aina kadonnut käydessämme paikalla uudelleen. Liekö vanha Ylermi-vainaa käynyt "rajan takaa" vetämässä henkoset kultaisen "Merimiestriomme" kunniaksi..?

-E.K.

Jälkikirjoitus: nyt kun pääsin jälleen "pajarin" makuun, voisinpa kertoa teille hieman alkuperäisestä Vihreästä liikkeestä...

Rakkaan ystävän muisteloa Tuomisen Jamin tulkitsemana.