Rakas lukija,
"se tuttu ystävä vanhastaan on tänne poikennut matkoillaan".
Minä ketku se olen vetkuttaa vatkutellut kuin tuon Anttilan isäntämiehen vatupassin vesipisara rötväkkeen nikkaroidessa "pöhypäissään", vaan julistetaan se nyt itsensä koittavan Messiaan nimessä, ettei Ekku-sedän viehelaukusta löydy enää vähäisintäkään tekosyytä blogihiljaisuuden jatkamiselle!
Hiljaista on myönnettävästi ollut naisrintamallakin, jos kohta tällaisena astetta kultivoituneempana gentlemannina voin ilokseni todeta saaneeni kerran ellen toisenkin toivotella Herra Kuviksen viehkeille seuraajattarille kauniit päivät oikein virtuaalisen kämmensuudelman saattelemana! Hunajaiset terveiseni lähtevät näin ollen Kuuneidolle ja Lady Dimitresculle! Minähän se aikanani sain kunnian tehdä veljentuttavuutta myös itsensä Nikolai Ceausescun kanssa, vaan sepäs onkin sitten jo aivan oman tarinansa aihe!
Sen sijaan Pyhä Nikolai saa oman "cameonsa" tämänkertaisessa muistelossa, kun vihdoin ja viimein vihtoa vaston turvonneen aivotursoni huokosista luvatun jutuntyngän - ekkumaiseen tapaan, tottakai!
Monenmoisilla sosiaalisen meedian alustoilla olen aina tuolloin tällöin muistutellut vaiheistani Amerikan Yhdysvalloissa, joka on saanut kyseenalaisen kunnian tutustua Ekku-setään, eikä aina isänmaatamme mairittelevimmassa kunnossa. Vielä mitä: vietin seitsemänkymmentä- ja kahdeksankymmentäluvuilla eripituisia jaksoja niin itä- kuin länsirannikollakin, ja edelleen New Yorkin asunnottomien parissa käytetty hokema "going to the Chips" Pelastusarmeijaan menon merkityksessä on kuin onkin minulta peräisin. Sen etymologian voin teille avata jollakin toisella kertaa.
Sen sijaan nyt ajattelin lyhyesti mainita ajoistani Los Angelesin ja San Franciscon kaduilla kahdeksankymmentä- ja yhdeksänkymmentälukujen taitteessa. Neuvostojen liiton loppumetrit aistittuaan uskoi lapsuusystäväni Veijo haistaneensa kerrankin tilaisuutensa tulleen ja lähetti minut miespolon Rapakon taakse hakemaan "heppakaupan mallia". Lapsuutemme kuvastoon oli näet lukeutunut Uije-sedän "oikeana kätenä" hommaillut Gösse-eno, jolle "polle" maistui liiaksikin, ja olimme siksi vannoneet jo kuusikymmenluvulla "kellarikoplamme" kesken juhlallisen valan, ettei kukaan meistä nousisi "konin kyytiin". Nyt kuitenkin Ylermin poismenon johdosta oli vainajan velipoika tietyllä tapaa kyynistynyt, ja niin vaan minä sain putkikassi kourassani suunnata Seutulaan.
Jos oli opintomatkani jo lähtökohtaisesti varsin ylimalkaisesti kehystetty, muuttui se todelliseksi "farssiksi" viimeistään Kalifornian lämpöön päästyäni, kun minä kelju erehdyin "munaamaan" koko homman saatuani jo ensipäivinä ennätysvakavan pistoksen "päihdekärpäseltä". Suurimman osan tuosta ajasta olen tarponut niin kirotunmoisessa "turvesuossa", etten eräitä hetkittäisiä kuvajaisia lukuun ottamatta muista seikkailuistani käytännössä mitään.
 |
| Rane Raitsikka, lehtikuva. |
 |
| Raimo Ilaskivi, lehtikuva. |
Rami se minut muuten pelastikin kerran, kun tällaisena hyväuskoisena "kylänpoikana" olin langennut "kissalanpoikien" virittämään ansaan. Minulle soivat sentään yhden puhelinsoiton, ja onnekseni sain jollakin ilveellä kaivettua päihteiden syövyttämästä aivomassastani Ilaskiven numeron. Ramin suhteet suurlähetystöön ne lopulta estivät karkotukseni. "Eihän sulla sentään "rehuja" ollut?" oli kuiskaten kähisevän Ilaskiven kysymys minulle, ja hänen huojennuksekseen sain kuvailla, kuinka pidätystilanteessa olin keksinyt tunkea "vehnäpussin" jemmaan viereisen auton pakoputkeen. Sanomattakin on selvää, ettei varsinaista "hippoimperiumia" toimestani pantu aluille, ja lopulta tuo Veijokin jo ymmärsi käskyttää minut "häpeälennolla Helsinkiin".
Vaan vihoviimeisen kotiinkäskyn sain vielä Santalanpoikaa ja ylipormestariakin korkeammalta taholta. Olin näet San Franciscossa eräänä joulukuisena iltapäivänä jälleen kerran sammunut raitiovaunuun, kun minut tönäistä havahdutti hereille ystävällinen vanha herrasmies. Tuuhean partansa takaa hän mörisi selvällä suomenkielellä, että "vieläkös sä Esko muistat sen puuhevosen?". Het'miten näin mielessäni helakanpunaisen dalahästin, jonka olin silmät säihkyen saanut viisi-kuusivuotiaana eräänä jouluna käärepaperista kaivella. Ennen kuin ehdin sammaltaa sen kummempaa vastausta, jatkoi minut herättänyt kadunmies, että "sitä hevosta sä et kuule täältä löydä". "Kohmeloisena" en keksinyt sanoa mitään ennen kuin ukko oli jo ennättänyt kadota vaunusta ulos, vaan siltä istumalta päätin minäpoika suunnata "jouluksi kotiin".
Jos toi minut, "tuhlaajapojan", Helsinkiimme itse vakavanha joulupukki, pitää minut täällä Päijänteen talvirannoilla puolestaan "korvatunturiltaan korventunut" Vekku-eno, jonka hilpeässä seurassa saamme jälleen ensi viikolla astua pyhistä hartaimman taikakehään! "Tuvanpenkin poikien" parissa alkaakin odotus kasvaa, kun tuo Eno ennätti jo uhota ottavansa käyttöönsä perinteikkään joulunaudan paistamisessa aivan uuden maustesekoituksen.
Mestari Loiri se joulun tuopi.
Toivottelen siis näillä kuvilla ja tunnelmilla kaikille lukijoilleni jo tässä vaiheessa täyden sylillisen Kristuksen syntymäjuhlaa sekä vatsantäydeltä toivorikasta uutta vuotta 2025!
"On kylmät, paukkuvat pakkaset ja tuimat Pohjolan tuuloset, vaan joulu, joulu on meillä!"
-E.K.
Jälkikirjoitus: muistakaahan uutukaisen aattona jälleen suunnata radiovastaanottimenne Palopuron Vantakorventien tukiaseman suuntaan, sillä tuolta alkaa myöhemmin vahvistettavana kellonlyömänä kohota eetteriin "säkkijärvenpolkkaan" kätkettyjä rytmikuplettisalaviestejä!
